"Muistatko vielä sen kesäkuun päivän kun tapasimme ensi kerran?" Unto tarttui Annelin käteen. Anneli oli onnellinen, sillä vaikka elokuun illat olivat pitkiä, pimeitä ja lämpimiä, oli päivisin mukava palata kotiin ja nähdä kuinka Unto puuhasteli keittiössä, silputen ruohosipulia ja hyräillen vanhoja lauluja.
"Oi, kyllä muistan, Unto", sanoi Anneli. "Olimme molemmat niin kovin pilvessä ja ruoho oli hyvää ja vihreää." "Niin", hymyili Unto, "se oli se lihan heikkouden hetki joka nyt kostautuu lämpimänä kylkenäsi vierelläni."

He olivat seurustelleet... niin, kuinkako kauan? Oliko sillä merkitystä? Jokainen ilta oli uusi seikkailu, tutkimusmatka kuoppien, nivelten, akupunktiopisteiden ja kiihkon luvattuun maahan, jokaikinen aamu oli pitkällinen tutkielma ihmissielusta, jokaikinen päivä oli aivan samanlainen eikä rutiini kuitenkaan kyllästyttänyt heitä tai tappanut tunnetta - sillä heillä oli toisensa.

"Anneli, olen halunnut kertoa sinulle mielenterveysongelmistani niin pitkään ja nyt vihdoin uskallan", oli Unto sanonut kerran heidän istuessaan kahvilassa potemassa krapulaa yhteisen illan jälkeen. "Olen maanis-depressiivinen, psykoosiin taipuvainen ja minulla on suunnattomia ongelmia henkilökohtaisen hygieniani kanssa."
"Unto", oli Anneli vastannut vääristynyt irvistys naamallaan, "minä tiedän sen ja juuri siksi valitsin sinut kun minulle annettiin mahdollisuus". Kuka oli tuon mahdollisuuden antanut? Oliko se Jumala - vaiko Belzebub joka tahtoi kiusoitella heitä? He eivät välittäneet, heille riitti se mikä heillä oli.

Anneli halusi suudella Untoa juuri nyt, mutta ei tehnyt sitä, sillä he olivat kassajonossa. Heidän ällöttävä lepertelynsä oli saanut vanhan mummon pinnan kiristymään ja Unto siirsi provosoivasti mutta rakastavasti tatuoidun kätensä Annelin uumille ja katsoi mummoa. Tämä oli lähes harmaa. Unto halusi nyt kantaa Annelin, tuon höyhenenkevyen enkelittären, kanssaan vanhan huvilan katolle ja jakaa tämän kanssa koko sametinsinisen illan ja monta monta pulloa halpaa Chiantia, mutta sen sijaan hän ymmärsi että romantiikka olisi vain mauste, ei täyte. Elämän viilipytty olisi viileä.

"Rakas armaani, äitini on kuolemansairas", sanoi Anneli myöhemmin illalla puuteroidessaan nenäänsä. "En tiedä olisinko onnellinen vaiko surullinen, joten voisimme katsoa Amelien ja mennä sen jälkeen rakastelemaan satiinilakanoiden väliin." Unto nyökkäsi ja suuteli Annelia poskelle tämän hyristessä kuin epäkuntoon mennyt separaattori. "Ymmärrän sinua, ja silloinkin kun en ymmärrä tiedän että rakastan sinua, vaikka miksi yritän ymmärtää järjellä tunteet jotka ovat järjettömiä?", sanoi Unto iloinen pilke silmäkulmissaan. "Mutta menkäämme!"

Aamulla he makasivat lakanoiden välissä, Unton käsi suojelevasti Annelin hartioilla. "Haluaisin kovasti nähdä maailman tuhoutuvat liekeissä", supatti Unto kumartuen Annelin puoleen ja suudellen tätä rohtuneille huulille. "En kestä tätä ihmismassaa joka estää meitä saavuttamasta energiatasoa seitsemän." Anneli silitti Unton rintaa: "En ymmärrä tipan tippaa ääliömäisistä höpinöistäsi, joten lähdetään suihkuun jotta voisin pestä selkäsi."

Saman päivän iltapäivällä olisi edessä jännittävä seikkailu vanhaan kauppahalliin. He kipittivät hihittäen eestaas tuhlaten mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman eksoottisiin ja huonoihin ravintovaihtoehtoihin. Heille tämä oli jännittävää, mahdollisuus kokea taas jotain uutta!
"Armas, ruuat säilyvät hetken hyvinä, joten menkäämme Töölönlahden rantaan ruokkimaan sorsia ja kujertelemaan kuin kyyhkyt", oli Anneli huutanut Unton korvaan raitiovaunun mökän ylitse. "Sinne on tosin pitkä matka, mutta kanssasi pitkäkin matka tuntuu niin lyhyeltä ja loppuu aivan liian pian!"
Unto löi Annelia nasakasti poskelle. "Oi öitteni valo, sinä jumalainen porttoni, näin teemme", ja taivutti Annelin tangotaivutukseen ja kiihkeään suudelmaan.

He kävelivät Töölönlahden rantaan. Unto puristi Annelia ranteesta, ehkä halusta tai sitten pelosta menettää tämä. Annelin ranteeseen jäi mustelma.

He istuutuivat penkille, Unton nykäistessä Anneli alas niin että tämän lonkkiin sattui. Tämän jälkeen Anneli katsoi Untoa rakastavasti.
"Untoseni, auvoiseni, kuuntele ja näe miten minä koen nyt", lirkutti hän ja upotti kyntensä Unton poskien lihaan. Unto huokaisi onnellisena ja iski Annelia voimakkaasti palleaan, niin että ilma pakeni tämän keuhkoista. "En voisi saada kyllikseni sinusta, vaikka olisit ilmaa tai muuta blatanttia paskaa", sanoi hän ja hiveli Annelin vatsaa. Hän tarttui Annelia takaraivosta ja hellän vastustamattomasti pamautti tämän takaraivon penkin laitaa vasten. "Ymmärräthän, että himoni vaatii ja manifestoituu monin eri tavoin?"

"Kyllä!", huusi Anneli lähes itkien onnesta ja työnsi kynsisakset Unton kaulaan. "Minä ymmärrän sinua! Vihdoinkin minä tajuan miten hommat on!" Unto kouristeli ja haistoi Annelin solavaa kaulaa, lyöden häntä sen jälkeen kovaa ohimoon. "Rakas, tule kanssani matkalle jolta ei ole paluuta! Tule kanssani suhteeseen joka kestää!", nyyhkytti Unto onnessaan ja iski halvalla punaviinipullolla Annelia kalloon. Tämä kouristeli ja katsoi Untoa vihreillä silmillään, joissa rakkaus paloi kuin Dresden. "Kyllä", huokaisi Anneli ja työnsi kätensä käsilaukkuunsa ja otti aseen ja ampui Untoa suoraan otsaan. "En voisi koskaan jättää sinua, haluan olla nyt sinun, ja haluan että tarinamme loppu on suurempi kuin voisi ollakaan!" Näihin sanoihin hän päätti elämänsä, sillä verenpurkaus hänen aivoissaan tuhosi tuon kauniin rakkauden kukan juuri ennen sen symbolista siementämistä.

Nanne