Saksalainen moottoritie on elämys josta on tehty monta laulua ja kirjoitettu monta kirjaa. Ulvovien teräspetojen vauhti huumaa pienen ihmisen pään! Mustana hehkuvan asfaltin rikinkeltaiset merkinnät houkuttelevat kääntämään ratin kohti keskikaidetta mutta ehei sitä ei tehdä noin vain voi.

Painan kaasua. Painan kaasua. Painan kaasua. Kytkin, jarru - turhanpäiväiset polkimet! Olen amok-ajollani, halki kesäisen Saksin, matkalla ei mistään kohti ikuisuutta, kohti tähteäni joka hehkuu edessäni olevan rekan perävaloissa ja Rastplatzin neonkirjaimissa joille kaarran kun tunnen plutoniumin valuvan silmäluomiini ja painavan ne kiinni samalla kun vauhti kiihtyy ja ajokaista muuttuu toisesta kolmanneksi ja katoaa lopulta silmieni edessä kun moottorin ulvonta vain kiihtyy.

Citius, altius, equufortius! Mitä miettivät muinaiset merimiehet kun he vortexiin tempautuneina läjähtivät keskellä Monte Carlon kilpailua? Kävikö näin? En tiedä! Kuka voi tietää! En minä! Juon lisää kahvia ja tunnen, miten kofeiini esileikkii respetoreillani ennen lopullista kahviorgasmia joka räjäyttää minut ja muut yli tuon sielullisen sulkuviivan. Monotonisen surinan ja ohitse vilahtelevien metalliohjusten, teräksisten ruumivaunujen, kohina on ajanut minut jo johonkin. Olen Masada, Azathoth, Karamazov, olen Luke Skywalker ja Gilgamesh ja olen kaikki. Autoni on Alpha. Ambulanssi on Omega. Palavan bensan ja ruumiiden savut sekoittuvat yhteen ja nousemme kohti taivaita.

Edessäni on hidas auto. Siirryn oikealle, leveän pientareen puolelle, ja ajan auton vierelle. Näytän kuljettajalle käsimerkkejä. Tuo houkka ei ymmärrä. Hänen ei kuulukaan ymmärtää. Hänhän on vain ja ainoastaan statisti tällä narsistisella harharetkelläni. Ohjaan autoni hänen autonsa kylkeen. Näen että hän huutaa. Menetämme hallinan. Antaudun viettieni vietäväksi.