Banaani on ollut pöydälläni jo useita vuorokausia. Kun otan sen käteeni, sen pinta on pehmeähkö, ei enää kiinteä kuin nuoren neidon pakarat, ei sellainen kun se oli ostaessani sen. Vaaleankeltainen kuori on tummunut pehmeän, rehevän, keski-ikäisen keltaiseksi, ja ennen puhtaaseen kuoreen on ilmestynyt leoparditäplitystä joka tulevaisuudessa tulisi leviämään.

Banaani, Musa x paradisiaca, on banaanipuista luotu risteymä. Hedelmä, jota syömme, on itse asiassa nimitykseltään pohjusmarja, kuten mustikka! Tämä tieto on häirinnyt kykyäni syödä banaania, sillä mietin aina nimeämiskonventioiden ihmeitä, ja ajatukseni harhailee tammikehrääjiin ja suihkuhävittäjiin asti.

Käännän banaanin toisin päin. Toisella sivulla ei ole läheskään yhtä paljon ruskeita täpliä. Sen sijaan siinä on isokokoinen, kahvinruskea lautuma. Tuoksu on voimakas, ruokaisan houkutteleva. Kanta oli aiemmin sitkeä ja kostea, mutta nyt se on kuivunut muodottomaksi ja on lähes musta. Tyvi, josta pohjusmarja roikkui tertussa, on kuituinen. Väännän kantaa, mutta tunnen sen muljahtelevan ja musertavan kuorten sisällä odottavan hedelmälihan. Ärsyynnyn.

Banaanin kaareutuminen on huikeaa, kuin geometrinen oppikirja joka aukaistaan eteemme ja jossa todetaa: "Luonto rakastaa geometriaa ja pyrkii tuhoamaan sen kaaoksellaan." Oma banaanini on hieman käyrä, kärki kallistuu sivua kohden joten visuaalinen ilme on jotenkin sympaattisen rujo, luomumainen. Onhan banaanini sentään reilun kaupan Oke-banaani - mutta pitäisiköhän minun sittenkin ostaa Chiquita-banaaneja, sillä niillä tuetaan sademetsien jotain? En tiedä mitä, mutta tärkeää se on, sademetsät ovat tärkeitä. Banaanin tuoksu houkuttaa, mutta tiedän että Musan syöminen on vain hetkellinen nautinto. Verensokerin kohoaminen on miellyttävää tosin, joten valmistaudun jo syömään banaanin.

Kummalta puolelta avaisin banaanini? Avatako kärjestä vaiko tyvestä? Olen kuulunut aina koulukuntaan joka suosittelee tyvestä avaamista, joten näin aion myös tehdä. Tämä prosessi on banaaninsyönnin haastavin osuus - joskus aukaisu on vaikeaa ja herkullinen hedelmäliha - pohjusmarjaliha? - murskaantuu läpikuultavaksi kellertäväksi mössöksi josta ei saa samaa nautintoa kuin viileään ja kiinteään lihaan pureutumisesta. Banaanini kuoressa on myös eksoottisia poikittaisia viiltoja jotka huomaan nyt. Mikäköhän - jos mikään - ne on tehnyt... vai onko sittenkään?

Otan vasemmalla kädelläni tukevan otteen banaanista ja otan kannan peukalon ja etusormen hankaan. Nykäisen - ja kuori irtoaa kuten kypsässä banaanissa tuleekin! Irrotan kuoren siivuina, neljänä tällä kertaa, noin puoleenväliin asti. Sileä, vaalea hedelmäliha on edessäni. Kärki on tummunut, mutta mustia lautumia ei näy. Oletan siis syömäkokemuksen olevan lähes orgastinen.

Laitan osan banaanistani suuhun ja puren etuhampaillani sen poikki. Liha musertuu, hieman jauhoisena ja hienosyisenä, kitalakeani vasten ja katoaa aivan liian nopeasti. Mitä voisin edes sanoa tästä, banaanin syöminen tyydyttää alkukantaiset viettini. Puraisen toisen palan ja jauhan sitä, makustellen hedelmän hienoa, omintakeista makua. Hedelmän keskiosassa on tummempia pitkittäissyitä joita tarkkailen hetken tajuamatta niistä hölkäsen pöläystä. Näissä banaaneissa ei ole siemeniä.

Olen saavuttanut kohdan jossa minun on kuorittava banaania lisää. Nyin nopeasti kuorenosia alaspäin ja paljastan lisää lihaa. Toistan syöntiproseduurin - ja mietin miksi kuvailenkaan tätä. Mitä tämä on, miksi teen tämän? En tiedä, on vain pakko toimia. Hedelmälihassa on pieni ruskea painauma joka ärsyttää silmääni. Silmäni vaatii täydellisyyttä ja tuo ominaisuus tympäisee egoani, sillä tiedänhän että luonto ei koskaan saavuta täydellisyyttä vaan rakentaa ja tuhoaa raskaalla kädellä aina uudestaan ja uudestaan. Banaanikin, valkoisilla laivoilla tänne tuotu, on vain yksi luonnontuote emmekä me ole sen herroja.

Banaanin varsinaisen hedelmän ulkopinnalla, lihan ja kuoren välissä, on vahvempia säikeitä jotka tarttuvat hampaidenväliin. Se ei häiritse, mutta sen huomaa. Kuorin loputkin banaanista ja sormeni tuhriintuvat pohjusmarjalihaan. Työnnän banaanin jäänteet suuhuni ja asetan kuoret pöydälle kuin kokoontaitellun mustekalan. Ilmassa leijuu vieno tuoksu. Islanti on omavarainen banaanien suhteen.