Astuin vessaan ja asetin kameran varovaisesti sille varatulle sijalleen. Olin kuluttanut rahani kalliiseen mutta hyvälaatuiseen digivideokameraan ja jalustaan, sillä enhän halunnut jättää tätä hetkeä ikuistamatta. Olin jo pitkään valmistautunut tähän: olin syönyt lähinnä suklaata, rasvaisia ruokia, olutta ja laiminlyönyt hygieniani. Olin vuoroin rasvannut naamaani tukkiakseni huokoset, vuoroin antanut naaman kuivua lähes atooppiseksi. Katsoin peiliin ja olin tyytyväinen, joskin kauhuissani, siitä mitä näin. Vastaan tuijotti ihmishirviö.

Naamani oli paiseiden peitossa. Ällöttävät, valtaisat, punaiset äkämät, mustapäät ja valkoista mätää valuvat finnit koristivat kasvojani kuin kukat ketoa. Sisäänkasvaneet ihokarvat, tukkeutuneet karvatupit ja tulehtuneet haavat ja repeymät olivat kuin basilika kauniilla pastalautasella. Toisin sanoen: Olin aknen kuningas, kystien ja visvan kruunaamaton keisari. Liikutellessani kalpean naamani vähiä lihaksia kipu ja jomotus säestivät jokaista liikettäni. Naamaan koskeminen sattui.

Laitoin videokameran päälle ja painoin REC-nappulaa. Nojasin eteenpäin ja pyyhkäisin eilisillan harjoitussession kuivettunutta mähmää pois peilin edestä. Lavuaaria kuorrutti paksu, karstaantunut, kellertävänvihreä mätä jota olin jo kuukausia kerännyt sille. Peilistä oli vaikea nähdä lähes mitään kaiken kudosnesteen ja veren sekaisen eritteen alta. Näin kuitenkin tarpeeksi.

Ensimmäinen kohteeni oli vain aloittelua: turvonnut, kipeä valkopäinen finni ohimollani. Tartuin heti lujasti, ja kipu sai minut irvistämään. Ähkäisin ja rupesin puristamaan sormiani yhteen. Vihlonta yltyi, kunnes äkkiä vapaus koitti ja Vesuvius purkautui: hiljaisen rasahduksen saattelemana finni puhkesi. Keltainen möykky purskahti ulos ja tarttui rasvaisiin hiuksiini, tämän jälkeen paksua, joskin valuvaa, visvaa valui hetken. Lopuksi ulos tuli vain kudosnestettä, ja puristamalla sain veripisaran, kauniinpunaisen, tirskahtamaan pinnalle. Hieroin haavaa saastaisilla sormillani jotta se tulehtuisi varmasti.

Katsoin kameraa ja näin, kuinka punainen valo paloi. Olin tyytyväinen ja kiinnitin huomioni kahteen valtaisaan mustapäähän, jotka näkyivät poskillani kuin kauneuspilkut entisaikojen filmitähtien kasvoilla. Katsoin näitä aknen oireita hetken, kasvoillani pohdiskeleva ilme, ja puristin sitten ihoa. Tunsin, kuinka orvasketeni rikkoutui, ja pian mustapäät työntyivät ulos hitaan vastenmielisesti kuin madot. Tartuin toiseen likaisilla kynsilläni ja vedin. Talitappia tuntui tulevan ulos senttikaupalla. Ihoon jäi kuoppa. Pyyhkäisin ellottavat eritteet peiliini ja katsoin nenääni.

Nenäni oli turpea, kirkkaanpunaisen ja violetin sävyinen. Aikaa tuhlaamatta tartuin siihen ja puristin. Karjaisin tuskasta ja kyyneleet kohosivat silmiini. Desilitroittain visvaa, valkoista talia ja keltaista, löyhkäävää mätää työntyi ulos jokaisesta ihohuokosesta. Tunsin miten mätävuo valui alas nenääni mutta en kyyneliltäni nähnyt mitään. Tuskan seassa tunsin helpotusta kun ruumiini törky jätti minut näin vulgaaristi.

Minun oli pakko vetää henkeä, sillä äskeinen kipu oli ollut lähes liikaa. Nenäni oli kuin tulessa, poskiani jomotti ja ohimoni paisetta vihloin kuin siihen olisi työnnetty stiletti. Nojasin polviini ja katsoin kaakelointia.

Leuassani, alahuulen alla, oli yksi ylepydenaiheitani - sykkivä, valtaisia punainen paise, johon koskeminen tuntui hirvittävältä ja joka epäilemättä piti sisällään lähes ennätysmäärän kuonaa. Jo ajatus sen tuhoamisesta kauhistutti - osittain tuskan pelosta, osittain siitä syystä, että olin jo päiviä hautonut tuota möykkyä kuin hanhiemo muniaan. Mutta minun oli vain tehtävä se, joten enempiä arkailematta tartuin ruosteiseen puukkoon, vedin henkeä ja työnsin veitsen kärjen paiseeseeni.

Tajuntani katosi, ja muistan vain nähneeni miten verensekainen harmaanvihreä visvahyöky tulvi revitystä paiseesta, peittäen alleen koko veitsen ja osan nyrkkiäni, valuen lavuaariin ja jääden siihen vellomaan. Heräsin lattialta ja poskeni oli veressä. Yritin koskea paisetta mutta silmissä musteni. Puristin hampaani yhteen ja tunsin vatsanpohjassani kammottavan kouraisun kun tartuin tukevalla otteella entiseen kruununjalokiveeni ja puristin. Haukoin henkeä ja tunsin kylmän hien kohoavan otsalleni kun tunsin, miten finnistä purkautui lisää ja lisää visvaa. Säilyin kuitenkin tajuissani, ja muutaman minuutin kuluttua pystyin jo seisomaan omin jaloin.

Kulutin muutaman minuutin zeniläiseen mielenrauhaharjoitteluun, räjäytellen ja puhkoen pienempiä paiseitani. Oli aika tehdä viimeinen teko, suurin puristus. Riisuin paitani ja katsoin vatsaani.

Vatsani keskellä, navan yläpuolella, oli valtaisa paise. Sen koko oli noin greipin luokkaa, ja varmasti syvälle levinnyt tulehdus oli syynä siihen, etten ollut voinut syödä mitään moneen viikkoon, ja että ruumiini alkoi osoittaa loppuunpalamisen merkkejä. Paise muljahteli levottomasti, kuin vaistoten, että sen aika oli koittanut. Se oli muukalainen kehossani, minulle rakas mutta samalla vastenmielinen. Tartuin rommipulloon, jonka olin varannut tätä tarkoitusta varten, istuuduin vessanpöntölle ja asettelin kameran oikein. Otin suuren rohkaisuryypyn ja tartuin mattoveitseen.

Hetken mietin tekoni järkevyyttä. Kamera ei surissut, vain punaisen valon vilkunta kertoi, että filmi kulki. Oli kuolemanhiljaista, tunsin vain naamaani vihlovat tuskan aallot ja hikisen vessanpöntön kannen allani. Otin toisen ryypyn, kaadoin hieman rommia paiseen ylle ja nostin mattoveistä ylöspäin. Tiesin, että minulla ei enää olisi aikaa miettiä, oli toimittava.

Viilsin paiseen auki ja näin valkoista. Tähdet tanssivat silmissäni. Kouristuin tuntiessani, miten litroittain mätää valui turvonneesta aukosta lattialle. Haukoin henkeä kuin lahna ja sydämeni tykytti epärytmisesti. Kipu oli sanoinkuvaamaton. Vatsaani koski ja oksensin, mädäntyneen nesteen valuessa jatkuvasti vuolaasti lattialle. Sen haju muistutti hikeä mutta oli hirvittävämpi. Sydämeni takoi vimmatusti ja alkoi sitten väristä epärytmisesti. Käteeni sattui, kaaduin lattialle. En enää saanut henkeä. Jotenkin sain käännettyä itseni kameraa kohti ja näin punaisen valon. Objektiivin silmä oli täysin ilmeetön.

Sydämeni pysähtyi, kasvoni valuivat hikeä ja visvaa ja verilammikko allani levisi. Mustuus levisi näkökenttäni rajoilta kohti keskustaa. Kuoleman lähestyessä tunsin myös onnen, sillä olin saavuttanut jotain mitä kukaan muu ei olisi vielä tehnyt. Lyijynraskas pimeys laskeutui ylleni, ja sitten en enää tuntenut mitään.