Myönnän sen: olin kännissä. Rojahdin sohvalle ja potkaisin korkkarit jalastani, huokaisten syvään. Lauantai-ilta oli ollut pettymys ja halusin vain unohtaa kaiken, kaiken. Tarkoituksena oli ollut pitää ihana tyttöjen ilta ja sellaisena se olikin alkanut – kunnes sekä Elviira että Margetta olivat molemmat pokanneet yökerhosta seuralaiset ja jättäneet minut nuolemaan nälkäisenä näppejäni yökerhon kuumaan ja kosteaan tunnelmaan. Tunnelmaan, joka lupasi niin paljon, mutta lopulta vain sylkäisi minut ulos kuin purukumin sitä jauhaneesta suusta. Tunsin itseni hyväksikäytetyksi. Olin yksin kävellyt kotiin. Ja tässä nyt olin, meikit poskille valuneena, jalat turvoksissa kaikesta alkuillan kiihkeästä tanssimisesta.

Tajusin, että minulla oli nälkä. Nousin hitaasti ja otin yksitoista askelta keittiööni, joka oli olohuoneen sohvastani katsottuna oikealla yläkulmassa. Siellä oli sottaista ja tunteeni olivat herkkinä, joten aloin itkeä. Ruokaa ei ollut jääkaapissa. Päässäni meni paljon ajatuksia, mutta koska olin kännissä, niissä ei ollut kauheasti järkeä. Hieroin nännejäni ja mietin, mitä tekisin. Lopulta päätin lähteä nakkikioskille. Viimeinen ajatukseni ennen kuin ovi sulkeutui oli, että harmi etten asu Tampereen Laukontorilla, sillä sieltä saisi mustaa makkaraa. Ensimmäinen ajatukseni oven sulkeuduttua oli, että tähän aikaan Laukontorilta ei saisi mustaakaan makkaraa. Asian tajuaminen herätti minussa pettymyksen tunteita, mutta myös tyytyväisyyden tunteita. En tiennyt, mitä ajatella, joten en ajatellut enää mitään. Sen sijaan koskettelin varovasti itseäni.

Seisoin jonon keskellä ja katselin tiskiä kohti. Valinta oli vaikea. Tiesin, että olin kiihottunut. Mutta mitä ottaisin, kun tarjolla oli nakkisämpylää, pyttipannua, hampurilaisia jos jonkinmoisia, monenlaisia perunoita ja pihvejä, juomista puhumattakaan? Lopulta vuoroni tuli ja lihava myyjätär mittaili minua rasvaisilla silmillään ja tunsin hänen arvostelevan kaikkia liikkeitäni. "Mitä otat?", hänen huulensa muodostivat nuo tylyt sanat. Takanani jono kasvoi ja kuin kaukaisuudesta kuulin jotain ääniä. Sydämeni sykki kiivaasti ja käteni alkoivat täristä kuin horkassa. Annoskuvat pyörivät silmissäni ympyrää. Juuri silloin tapahtui jotain.

Aluksi luulin, että olisin mennyttä, kun rahani tippuivat hikisistä käsistäni asfaltille, mutta lopulta se kaikki johtikin siihen, että tapasin Hänet. Hän nimittäin otti tiputtamani rahat maasta ennen kuin ehdin kumartua ja silloin katsoin alaspäin ja hänen kasvonsa kohottautuivat katsomaan minua. Toisessa kädessä hänellä oli leijonapullo, toisella hän ojensi rahoja. Unohdin jonon takanani ja lihavan myyjättären ja astuin pois jonosta hänen viereensä. Hänellä oli siiliksi leikattu tukka, johon oli eteen jätetty pidempiä hiuksia, jotka hän oli geelillä nostanut ylös. Näin hänen lihaksikkaat kätensä talvitakin läpi ja punatuilta huuliltani pääsi huokaisu.

Sopersin jotenkuten hänelle vastauksen.

"Sä taidat olla vähän kännissä", hän sanoi ja hymyili viekoittelevasti.

"En tarpeekshi", vastasin ja hymyilin takaisin.

Tällä välin kioskin jono oli jo kadonnut ja tilasin varmoin ottein megahampurilaisen kaikilla mausteilla. Tiesin, mitä halusin. Me molemmat tiesimme. Tungin hampurilaista suuhuni. Se ei melkein mahtunut. Tunsin hänen kätensä uumallani ja sormet leuallani. Tai sitten se oli majoneesia, en ollut varma, mutta yhtä kaikki, nautin jokaisesta värähdyksestä. Olin yhtä hermopäätettä hänen kosketuksensa alla. Kun suljin silmäni, tajuni meinasi lähteä ja kaikki pyöri ympyrää ja näin välähdyksiä aikaisemmasta elämästäni. Mutta nyt oli nyt ja avasin silmäni – vaivalloisesti – uudestaan. Siinä hän oli, hänen kasvonsa kasvoillani, rinta rinnallani, sydän sydämessäni, käsi housuissani. En tiedä, missä olimme, kunnes näin nakkikioskin takaseinän ja ymmärsin, että olimme kiihkossamme suudelleet itsemme parin metrin päähän. Mutta äh, mitä taas ajattelin, tajusin, ja keskityin uudestaan häneen. Se oli ihanaa. En tiedä, missä vaiheessa hänen puolikova kalunsa löysi tiensä kaikkein herkimpääni ja miltä se tuntui, mutta ihanaa se oli. Sykähtelin hänen kosketuksestaan ja voihkin epämääräisesti. Toivoin, että se olisi jatkunut ja jatkunut ja jatkunut.

Kaikki oli kuitenkin ohi jossain vaiheessa, makasin yksin raukeana kioskin takana. Siinä maatessani tajusin, että en tulisi enää ikinä näkemään häntä eikä hän minua (paitsi ehkä tällä nakkikioskilla ensi viikonloppuna), mutta tunsin silti suurta onnea syvällä jossain. Ehkä mikään ei voinutkaan jatkua ikuisesti, ymmärsin ja hymyilin silmät kiinni. Kaikkeus antoi pienen hetken, joka jäisi ikuisesti elämään. Se oli tässä ja nyt. Me, ikuisesti hetkessä.