Bongo! Mä muistan vielä sen päivän kun näin sut ekaa kertaa. Sinä, häkissäsi, puissa kiipeilemässä, luontolapsi, viimeinen viaton, jäntevä, raikas, minä, puvussani, kurjassa hiostavassa katselin sinua, katselin ihmisiä jotka katselivat sinua, katsoin kuinka he sinua ylenkatsoivat, ylemmyyttään tuntivat, nuo kurjat, heidät kaikki vaihtaisin yhteen kellanneista hampaistasi. Mutta minä näin jotain muuta, minä näin kuinka sinussa eli räjähtävä voima, kuinka olit kuin vieteri, valmiina toimintaa, vaikka sillä hetkellä näytitkin lekottelevan oksan katveessa, mutta se teki sinusta vain houkuttelevamman, kuin apinanleipäpuun hedelmä valmiina tipahtamaan kitaani.

Minä, ihminen, sinä, simpanssi, minä, Tarzan, sinä, Cheetah, mutta älkäämme antako noiden kuluneiden kategorioiden määritellä meitä. Sillä tuskinpa tähän ihmislajiin kuulumisessa on mitään positiivista, olemme niin kliinisiä, steriilejä, emme kosketuksessa luontomme kanssa, meidän sotammekin ovat steriilejä, eivät niinkuin simpanssien sodat, täynnä elinvoimaa, kuolemaa, ylös alas hyppimistä ja ook ook-äänen pitämistä, se puuttuu meiltä. Mutta jos silti pitäisimme inhimillisyyttä hyvänä asiana niin sitäkin sinusta löytyy enemmän kuin kaikista näistä zombeista jotka ympärilläni palvelevat.

Bongo! Avaa sydämeni häkki ja asetu aorttani viidakkoon! Paljasta hampaasi valloittavaan hymyysi ja heiluta meitä halki liaanien, yhdessä! Rakkauteni sinua kohtaan on väkevää, muttei siinä ole mitään seksuaalista, ei, ei toki, se olisi perverssiä, se olisi väärin, rakkauteni ei ole edes amoorista, siinä on jotain toiselle tasolle menevää, se on kuin työläisen rakkautta sosialistista isänmaata kohtaan, tasollisesti se on ylevämpää kuin kukaan noista roomalaisista runoilijoista olisi osannut sanoa joista luen yhä uudelleen ja uudelleen kun minun pitäisi lukea luonnon hienovaraista kieltä, kuten niitä vivahteita joita huomaan yhä uudelleen ja uudelleen tavassa, jolla heittelet paskaasi ympärillesi.

Bongo! Mä oon ihan banaaneina sinuun! Tänä yönä tulen ja vien sinut pois tästä maailmasta johon en kuulu, ja yhdessä me muutamme viidakkoon, sillä se on meidän kohtalomme, ja vaikka sinä, Korkeasaaren kasvatti pikkusimpanssin... pennusta?... alkaen oletkin täysin sopimaton viidakkoon niinkuin olen minäkin, niiden muutamien viikkojen ajan jotka kuluvat kunnes kuolemme suurpetojen uhreina me viimeinkin tunnemme, kuinka elämä virtaa suoniemme läpi kuin veri, joka virtaa suonistamme ulos leijonan meitä raadellessa.