Olin jo lapsena ihastunut maamyyrään, kun tuo pikkuinen pötkylä oli asettautunut pihamaallemme ja kaivellut multaa ja luonut kekojaan. Yöni kulutin tarkkailen multapaakkuja, mutta vain harvoin tuo elusiivi nisäkäs suostui näyttäytymään - usein vain vaaleanpunainen nassu pilkisti hetken mustasta aukosta, kadoten sitten jälleen maan syövereihin maamyyräelämää pitämään. Olin haltioissani ja niistä päivistä lähtien jäi minulle palava rakkaus maamyyrää kohtaan. Nimen muuttivat myöhemmin kontiaiseksi - ihastuttava nimi ihastuttavalle eläimelle!

Lukiossa kiinnostuin enemmän kontiasesta. Biologianopettajani suosiollisella avustuksella ja tiettyjä lankoja nykien sain poikkeusluvan tuon harvinaisen eläimen pitämiseen lemmikkinä. Selasin keskustelupalstoja, luin lehtiä, ja liityin Talpa-kerhoon. Talpa europaea, kontiainen. Öisin näin unia joissa kontiaset kirmasivat yli peltojen. Unia, joissa valtavat kontiaiset tuhosivat sivilisaation kuin muurahaiset 1950-luvun klassikkofilmeissä konsanaan. Unia, joissa peityin kontiaisiin. Jokin näissä unissa häiritsi minua - ei niiden eroottisuus, olinhan jo oppinut että unien seksuaalisuus oli eri seksuaalisuutta kuin se, jota päivät näyttelin - vaan se, miten paljon kauniimmalta ja kauniimmalta kontiainen näyttikään. Olemattoman pienet silmät, lieriömäinen ruumis, vaaleanpunainen kärsä ja valtavat kaivurimaiset etukäpälät viehättivät minua joka viikko enemmän ja enemmän.

Sain oman kodin. Vuosien saatossa minulle oli kehittynyt entistä enemmän kontiaisaiheista kirjallisuutta ja taidetta. Seinilläni oli kontiaistauluja. Kirjahylly notkui tutkimuksia ja runoja. Olin rakentanut Märkelin pikkujunista pienoiskokoisia kontiaisia jotka mennä tuhisivat pitkin taitavasti naamioimaa kontiaisrataani. Kasvatin kontiaisia puoliammattimaisesti ja jalostin niitä. Illat olin adminina eräällä maamyyräpalstalla. Mutta siltikin jotain puuttui. Uneni olivat nyt vaativia, raskaita - eivät enää heliuminkeveitä ja leikkisiä, vaan kovia, halukkaita unia jotka käskyttivät minua.

Sain lisää ikää. Matkustelin aktiivisesti ympäri maailmaa. Tähtikuonokontiainen, Amerikan lahja meille, viehätti minua myöskin. Amerikankontiainen. Talpa davidiana! Päästäiskontiainen! Niin monta upeaa eläintä, mutta kotoinen kontiainen oli silti minulle se aina ensirakkauteni.

Puvun rakentaminen alkoi oikeastaan tyhjästä. Eräällä UG-keskustelupalstalla eräs seksuaalinen deviantti kertoi, että samaistui maamyyrään. Häpesin katsoessani niitä kuvia, ja tunsin raivoa. Mikä pyhäinhäväistys! Kahdella jalalla kekkaloiva siitintään heilutteleva mukakontiainen! Pystyisin parempaan, realistisempaan, vahvempaan, nopeampaan, voimakkaampaan. Rakensin pukuani päivät ja yöt, kaksi vuotta. Kokeet olivat vaarallisia - servomoottorit hajosivat, tutka ei toiminut, tasapainotin meni rikki. Feromonianturit tuottivat harmaita hiuksia. Samoin etujalkojen laakerit. Möyrin pihallani teknokontiaispuvussani kuin jokin muinainen humalainen hirviö, mutta lopulta olin valmis. Tunsin mielihyvää kun tunkeuduin naapureitteni pihamaalle viljavan mullan lävitse.

Halusin kuitenkin olla enemmän. Olin jo kokeillut kasiaisdieettiä mutta tuo ravinto jäi valitettavasti vain silloin tällöin nautittaviksi pikkupaloiksi. Turilaiden mehevät larvat olivat parempia. Yöt tongin puvussani pitkin metsiä. Mietin, miltä tuntuisikaan olla yksi rakkaistani, yksi kontiaisista?

Viimein, vuosia myöhemmin, tein sen. Projekti vaati valtavat määrät rahaa. Myin taloni, autoni, nostin erorahat, jätin kaiken, ja matkustin suoralla lennolla kauas Kiinaan. Tuolla, läntisillä vuorilla, saavuin viikkojen taivalluksen jälkeen - suurimman osan matkasta taitoin luonnollisesti nyt jo sangen sofistikoituneessa puvussani - laboratorion porteille.

Leikkaukset olivat pitkiä ja kivuliaita, mutta kun musta nukkainen karva alkoi peittää ihoani ja käteni kasvaa ja kovettua, tiesin saavuttaneeni kaiken. Kun näköni heikkeni, iloitsin. Nenäni pidentyessä operaatio operaatiolta en voinut olla ihailematta sitä peilistä.

Kirjoitan tämän viimeisillä voimillani. En enää muistuta ihmistä, vaan olen jo lähes maamyyrä. Ajatukseni säilyvät näillä arkeilla, kun lopulta taannun alas eläimelliseen pimeyteen ja kaivaudun halki Ukrainan arojen, karkeloiden kanssa niiden eläinten, jollaiseksi olen itsekin tuleva. Sanokaa hyvästit suvulleni, ja kertokaa, että Kontiais-Kari on vihdoin, ensimmäisen kerran elämässään, onnellinen.