Joskus mä haluisin tehdä koneen. Se olis ihan kunnon härveli joka näyttää siltä miltä koneen pitäis näyttää, siinä olis rattaita ja metallivipuja ja kaiken maailman lamppuja ja kaikkea ja se olis harmaa ja rutisis. Ja siinä olis sellanen iso kaukalo mihin voi syöttää asioita ja sit sellanen luukku mistä tulee ulos asioita.

Ja mä syöttäsin siihen koneeseen musiikkia. Siis tässä mun kuvitelmassa musiikkia voi vaan lapioida koneeseen niinku mitä tahansa paskaa, talikoida nuotteja ja säveliä koneeseen. Musiikkia olis sellasessa isossa pinossa siinä koneen vieressä, ja sieltä mä valkkaisin parhaat esimerkit kaikesta suomirokista viimesten kolmenkymmenen vuoden aikana. Hyvät, paskat, mahdollisimman pitkälti sellanen sekotus että jos ne pistäis yhteen siitä tulis keskinkertaista. Sinne menis Eput ja Ismot ja Yrjänät ja Toniwirtaset yhteen pakettiin. Mut mä keskittysin kyllä enemmän sellaseen kevyeen matskuun, sellaseen harmitomaan joka menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Iskelmää pistäsin kanssa kunnon tömäyksen.

Sitten mä ottasin kaikki suomalaisen radio/tv-julkkiksen peruselementit - 25% jumalatonta itsetietoisuutta, 25% sen tajuamista että oikeastaan on aika tavis eikä kuulu telkkaan, 25% jenkeistä pöllittyä mukapirteyttä ja 25% nuorisoon vetoavaa puhetyyliä joka on selvästi omaksuttu Ylen opetusohjelmista. Ja mä maustaisin sitä mun koneessa muhivaa keitosta niillä.

Ja sit mä heittäsin sinne akustisen kitaran ja kaks parii mustia housuja.

Ja sit mä vetäisin vivusta ja se kone lähtis käyntiin ja rattaat kiertää ja valot vilkkuu ja kone raksuttaa, ja se vetäis kaikki ne elementit mitä mä sinne oon pistäny yhteen, se tekis niistä kaikesta tasan tarkkaan keskiarvon, yhtenäisen liejun missä ei näy mitään omaperäistä tai millään tavalla ketään häiritsevää millään tavalla, musiikillisen selluvellin, ja sit kun kone on raksuttanut niin mä odottasin viis minuuttia, ja siitä keitoksesta nousis Anssi Kela.