Pyllytär huokaisi syvään ja hieroi hyvinmuodostuneita poskipäitään. Pitkä yö oli takana ja olisi aika käydä läpi illan tapahtumat. Hän ei riisunut työvaatteitaan - saattoiko noita kutsua niiksi - vaan vain hieman löysäsi viittaansa ja avasi paitansa ylimmät napit.

Pyllytär käveli hetkisen ympyrää Pyllyluolan lattialla. Hän katsoi ajatuksissaan kengänkärkiään ja huomasi, että luunsirpale oli kiilautunut kannan ja kärjen väliin. Hän kumartui ja oli ottamaisillaan sen pois, mutta malttoi mielensä, asteli puolihuolimattomasti laboratoriopöydän ääreen ja irotti sirpaleen varovaisesti, tiputtaen sen muovipussiin. Palanen oli ilmeisesti jostain jalan nivelestä, tarkemmin hän ei nyt jaksanut katsoa. Rikollisen luunpalasesta saisi DNA-näytteet. Pyllytär arveli, että hänen olisi paras vierailla tämän edesmenneen myymälävarkaan perheen luona pian ja muistuttaa heitä siitä, että oikeuden koura olisi pitkä ja kalpea, ja että heitä tarkkailtiin. Eihän hän toki huonoihin geeneihin tai frenologiaan uskonut, mutta hän oli nähnyt useasti kuinka suku suojeli omiaan ja pojat toistaisivat isiensä erheet. Pyllyttären kulmat vetäytyivät synkkään ryppyyn. Olisi niin paljon valvottavaa, ja öitä niin vähän.

Hän karisti nopeasti tämän ajatuksen treenatusta mielestään ja jatkoi ympyrän tallaamista. Pitkävartisten kirkkaanpunaisten saappaiden teräskorojen rauhallinen isku mustaa graniittia vasten oli kuin rauhoittava rumpu, jonka tahdissa hänen sydämensä pumppasi verta suonissaan. Mutta jossain taka-alalla mielessä kirkui se pieni demoni, jolle oli niin helppo antaa periksi: "Käy vielä ulkona! Hyppää katolta toiselle! Halveksu noita pieniä ihmisiä. Ammu! Juokse, potki, lyö!" Pyllytär ynähti vihamielisesti ja palasi nojatuolilleen.

Ja silloin hän muisti jotain. Jotain, jonka hän oli ehkä työntänyt mielestään, mutta jonka hän tekisi mielihyvällä. Hänen kätensä liukuivat alas kylkeä verhoavaa sileää kangasta ja osuivat asekoteloon. Hänen kasvoilleen kohosi hymy, ja pikaisesti, raivoisasti, himoten hän tempaisi pyssyn holsteristaan. Hän tunsi hengityksensä syvenevän, ja hampaat lähes irvessä, vaativa ilme naamalla hän painoi lippaanvapauttimen pohjaan. Lipas irtosi ja liukui ulos, lurpsahtaen ja tipahtaen kilahtaen pöydälle. Pyllytär puraisi huultaan ja tempaisi raivoisaisti luistin irti, irrotti piipun ja nyki tutisevin käsin lukon pois. Kun osat olivat levällään hänen pöydällään, hän nojasi päätään taaksepäin ja henkäisi syvään.Mitä hän oli ajatellut? Miksi hänen kämmenensä hikosivat? Hänhän oli tehnyt tämän siellä sisäpihan varjossa, lämpimän sateen tippuessa hänen valkealle selälleen, kaupungin lämmön ja valojen ja huuman ollessa kulisinna sille toimitukselle. Oliko tässä kerrassa jotain vikaa? Oliko kaikki oikein? Mihin tunne oli kadonnut, halu tehdä, halu suorittaa, halu olla voimaeläimensä kanssa kahden, varoa ja rasvata?

Pyllytär vuodatti yhden ainoan kyyneleen katsoessaan tuota alastomana ja kiiltävänä pöydällä makaavaa asetta. Joskus hän oli ollut nuorempi, himokas ja notkea, valmis syöksymään benjiköyden varassa alas katoilta ja viiltämään alaikäisen tupakoijan akillesjänteet poikki yhdellä ainoalla sulavalla viillolla. Hän oli tiputtautunut salakapakoiden kattoikkunoista sisään konepistoolit laulaen, pirstonut yhdellä ainoalla saappankärkensä iskulla mopontuunaajien vuosien työn hedelmät - ja hän oli nauranut sen tehdessään!

Hänellä oli ollut tässä kaupungissa ystäviä. Taistelumies, Musta Ori ja Leidi Kammo olivat olleet hänelle kuin perhe. Yhdessä he olivat taistelleet pahaa vasteen, saaneet turpiinsa, nousseet verta sylkien ojasta ja taistelleet lisää - ja voittaneet! Mutta ajat muuttuivat. Taistelumies oli jättänyt kaiken taakseen eikä Pyllytär enää tiennyt missä hän oli. Musta Ori oli töissä Vermossa, asuen vaimonsa ja lapsensa kanssa Espoossa. Leidi Kammo oli lähtenyt Intiaan. Vain Pyllytär oli jäljellä, puolustamassa näitä velttoja, itsekeskeisiä, pikkumaisia ja lapsellisia ihmisiä itseltään ja muilta. Kaupungin syke ja pulssi olivat muuttuneet terveen pumppaavista sairaalloisen laukkaaviksi, ja olisi aika, kun joku annostelisi vertauskuvallista beetasalpaajaa. Ja silloin Pyllytär olisi paikalla stiletteineen, varjoissa väijymässä.

Pyllytär tunsi raivon kasvavan sisällään ja vaativan ulospääsyä, ja hän antautui sille ja tunsi, miten näkökenttä supeni ja reunat punersivat, eikä hän enää vastustellut kuin nuori paju vaan kaatui rysähtäen kuin mahtava petäjä. Ulkona oli aamu, mutta tummansinisiä pilviä alkoi jo vyöryä pohjoisesta kohti kaupunkia. Hän tiesi, että pian kylmä viima heiluttaisi koivujen latvoja ja ensimmäiset sadepisarat tipahtaisivat asfaltille. Ja salamat välkehtisivät, ja siinä infernaalisessa metelissä hän voisi näyttäytyä ja tehdä kutsumustyötään. Hän olisi inkvisition apostoli, kävelevä uskonpuhdistus, eikä aneita myytäisi.

Hän istuutui ja odotti. Enää ei kestäisi kauaa.

Tämän tarinan - joka ei viimeiseksi jää! - kirjoitti Janos Kosminen