Saavuin Hufrodin maahan kun syksy oli jo kääntymässä talveksi. Viiman repiessä viimeiset ruskeat lehdet puista olin ylittänyt Luanganghoiu-joen ja kulkenut yksin kellastuneiden niittyjen halki kohti vuoria, joiden huipuille oli ensilumi jo jättänyt valkoisen merkkinsä kuten spitaali Gorgothin palvojien kasvoille.

Taakse olivat jääneet Elowyndin ilot, hehkeät daamit, hekumalliset yöt ja jännitys, ja olin taas palannut siksi joka olin ollut lähtiessäni kotitilaltani kauan sitten - Vaeltajaksi. Näiden virstojen aikana olin nähnyt ja kokenut monta asiaa, joista en tohdi edes ääneen puhua ettei Thasallan kääntäisi minulle selkäänsä, mutta aina oli ollut yksi asia joka kulki edelläni kuin kirottu haamu ja muinaisten aikojen pedon muisto: Rautaryntäät.

Rautaryntäät! Jo pelkkä sana sai jalkani vapisemaan ja muistin tarut uljaitten ihmiskuninkaitten saleista. Olinhan itse jo nähnyt Rosagin salit, kulkenut läpi hänen hiljenneiden huoneidensa joiden pölykerrokset lauloivat surumielistä lauluaan: Kerran oli täällä hän / suurin alla taivaitten / Thasallanin lapsi / kauan sitten lähti hän. Nuo säkeet mielessäni olin vaeltanut Teräshampaan Solan läpi, uhmannut pimeyttä valollani ja tuonut Fyanethin tiaran takaisin omistajilleen, uljaille haltioille.

Edessäni metsänrajassa siinsi jo valo. Se oli Hufrodin, ihmisten pojan, asumus, johon olin palannut jo monena syksynä lepuuttamaan näiden vuosisatojen kalvamia jäseniäni. Niin palasin nytkin ja sydämeni tuntui lepattavan rinnassani kun levoton perho ajatellessani pitoja ja lauluja, muistoja ja saagoja vanhoista ajoista kun veri oli punannut tämänkin maan useasti. Tuntui kuin olisin halunnut liitää yli harmaitten niittyjen kun taitoin nuo viimeiset metrit ja lopulta koputin ovelle raskaasti.

Oven auetessa lämmin kultainen valo paistoi pimenevään iltaan. Hadaitha, Hufrodin nuorin tytär ja reisieni lieska, seisoi edessäni. Mutta hänen kulmillaan ei ilo välkkynyt, ei tanssinut hymynkare, eivät liehuneet hiukset vapaasti kuin taimenet joillaan. Silmien katse oli painunut, tummuus oli hänen yllään kuin Norofdin koira!
"Rakas Hadaitha", virkoin minä tuolloin, "näen, että sydämesi on raskas ja päiväsi ovat olleet murheen täyttämiä. Silti pyydän! Päästä Vaeltaja sisään, sillä olen käynyt jo pitkään kohti taloanne ja isäsi seuraa, sinua toki unohtamatta!"
Hadaithan kasvoille kohosi väsynyt hymy. "Rakas, en voi valehdella ja kirkkain silmin kertoa, että nämä ajat olisivat meille helpot. Gorgothin pitkä koura ei vielä ole yllämme, mutta hänen voimansa kasvaa. Mutta pian!" Hadaitha, soturin lapsi, näytti äkkiä kovalta kuin kääpiöteräs. "Pian me murskaamme hänet ja ajamme hänen raukkamaiset kätyrinsä huutaen ja itkien yön selkään! Niin on käynyt ennenkin, ja niin käy nyt - ja minä tulen ratsastamaan Lluangafoydhilla armeijan kärjessä ja vihani on oleva kaunis ja kauhea katsella!"
Hämmennyin hänen purkauksestaan. Nuo sanat olivat kauan odottaneet ulospääsyä, mutta miksei tuo pohjan vaalea neito ollut sanonut niitä isälleen? Katsoin häntä silmiin ja näin miten katkera kiukku kipunoi noissa laventelinsinisissä silmissä.
"Hadaitha Hufrodintytär, älä anna itsesi langeta eläimen ja apinan tasolla", moitin häntä lempeästi. "Moiset sanat harvoin johtavat hyvään ja onneen! Palvele mieluummin Thasallania rauhassa ja kotona, ja anna miesten niellä sodan katkera kalkki ja maistaa taistelun huumaavaa ja heikentävää humalaa!" Laskin käteni hänen olkapäilleen ja lausuin hiljaa rauhoittavat loitsut. Hänen kasvojensa jännitys laukesi ja hän painoi päänsä olkapäätäni vasten. "Oi, meillä on ollut niin vaikeaa! Kiitos esi-isien että olet täällä neuvonantajana ja lohduntuojana näinä synkkinä päivinä!"

Hufrod astui oviaukkoon ja katsoi minua. Pitkä ja komea oli hän, salskea joskin jo ajan patinoima soturi ja isä. Hän mitteli minua katseellaan.
"Vaeltaja. Astuos peremmälle ja käy pöytään. Viestinviejäni ovat jo kauan tienneet tulostasi."
Hymyilin. "Et kai sinä, vanha ystäväni ja aseveljeni, ole langennut Nurukkin rottien tasolle ja lähettänyt vakoojia minua vahtimaan?", piikittelin tuota miestä, joka polveutui suoraan alenevassa polvessa muinaisista ruhtinaista. Hufrod ärähti ja teeskenteli vihamielistä:
"Sinä kirottu! Kolmasti teen tarpeeni haudallesi! Eivätkö linnut ja peurat puhu tulostasi? Eikö tuulessa tunnu outo lämmin tuoksu kun saavut? Eivätkö tekosi kanna askeltesi edelle? Käy sisään jo, atria odottaa!" Hufrodin kasvot synkistyivät. "Mutta vieraina meillä on tänään kaukaisia ylhäisiä. Danaal, musta puolihaltia etelän saloilta! Hän on jahdannut kuin vimmattu jotain, josta emme tiedä mitään."
Karmivat ennakkoaavistukset valtasivat mieleni. Kautta Pynthioksen! Tumma puolihaltia etelästä! Ja silloin tiesin jo minkä ilmestyksen perässä hän juoksi, ja tunsin tappion katkeran kalkin kun ymmärsin tuon muukalaisen olevan edelläni.
"Rautaryntäät", kuiskasin. "Tissit. Metallitissit"

Tummat ajatukset risteilivät pääni läpi, kun astuin sisään tupaan. Pöydässä istuikin jo musta puolihaltia, jonka arvasin olevan Danaal, joka mursi leipää, yhtä synkän näköisenä kuin tunsin itsekin olevani. Näin hänessä kaikki mustien haltioiden piirteet - isot huulet, leveän nenän, ja luun joka oli työnnetty nenänsä läpi kansansa tyylisesti. Hänessä virtasi kuitenkin myös ihmisveri, sen huomasin hänen vaaleista hiuksistaan ja jalosta ryhdistään. Hän ei kuitenkaan käytellyt kansansa totunnaista asetta, suurta ja terävää keihästä, vaan näin hänen vyöllään kiiltelevän sapelin, jota hän par'aikaa käytti leivän leikkaamiseen.
"Muukalainen! Kansamme ovat jo pitkään olleet vihollisia, mutta pankaamme nämä vihamielisyydet syrjään aterian ajaksi. Sen jälkeen voimme ottaa toisistamme mittaa, mutta ei isäntämme katon alla, sillä arvostan häntä enemmän kuin vihaan sinun verenperintöäsi."
Musta haltia katsoi minua halveksuen ja nojasi taaksepäin tuolissaan. "Tiedä, muukalainen, että miekkani janoaa ihmisen verta, ja kun mahtava sapeli Diannanmecht on päässyt veren makuun, ei sitä janoa ole helppo pysäyttää. Varo siis sanojasi, ellet halua että matkasi loppuu lyhyeen, enkä minä sitä halua, sillä uskon sinulla olevan tarina kerrottavanasi."
"Istukaamme siis tässä ja syökäämme. Mutta oletko tosiaan mahtavan sapeli Diannanmechtin käyttäjä? Sillä paljon olen kuullut tuosta aseesta, ja olen myös kuullut että sitä voivat käytellä vain sydämeltään turmeltuneimmat kauhistukset."
"Joo."

Danaalin ääni oli kuin tumma idän sametti hänen aloittaessaan kertomuksensa. Meille - sillä olihan paikalla toki Hufrodin, tyttärensä ja minun lisäkseni muitakin vieraita, joista kerron tuonnempana - oli osa tarinasta jo tuttu, mutta näin, että Hadaithalle nämä muinaiset synkät tarinat olivat uusia ja ihmeellisiä. Hänen silmänsä hehkuivat kuin Eiaksen jalokivet, jotka nykyään loistivat iltatähtinä pohjoisen taivaalla.
Danaal otti sapelinsa esiin ja laittoi sen pöydälle. Takan liekit tuntuivat kutistuvan.
"Diannanmecht! Moni on siihen kaatunut, moni on sitä halunnut, ja harva on päässyt kietomaan kätensä sen helmiäiskahvan ympärille.Olodan ja Eriydon, Werttenhallin ruhtinaat, kilpailivat tuosta miekasta ja kuinka heidän kävikään! Huonosti!
Diannanmecht! Sen terä on juonut legendojen verta ja huutanut lisää! Se on vaativa renki ja vaativa isäntä ja jopa minä, Danaal dath Moathaar, tunnen itseni joskus heikoksi sen vaatimusten edessä! Sillä se on taottu tappamaan. Se ei ole koriste, kuten nämä... puukot joita nykyajan sotilaat" - Danaal näytti siltä, kuin hän olisi ollut valmis sylkäisemään tammilankuille, mutta hillitsi itsensä - "niin korskeina heiluttelevat! Ehei, Diannanmecht, Musta Sapeli, tehtiin jo monta aikaa sitten, kun maailma oli erilainen. Eivät nousseet Magaerth-vuoret tuolloin kidutetusta maasta, eivät olleet pohjoisen kuninkaat ja etelän ruhtinaat vielä tuhonneet toisiaan Pimeän Hulluuden aikoina. Musta Sapeli taottiin vihan tulessa ja raivon ahjossa. Se taottiin tuhoamaan Norofd ja hänen hurttansa.
Mutta ah! Kohtalo on julmempi kuin käskyläisensä. Ei kaatanut Norofdia Diannanmecht, vaan tuon veitsen edessä kirosi Norofd Nayagas, velho ja kieroilija, itsensä ja miekkansa, ja paloi tuhkaksi Kuolonlaakson auringonnousussa! Ja siitä lähtien, kohtaloonsa tyytymättömän, on sapelini - niin, sillä minun se on - huutanut ja vaatinut verta. Se haluaa hukuttaa maailman hurmeen punaan."

Danaal vaikeni ja katsoi höyryävää paistia poissaolevan näköisenä. "Mutta Vaeltaja. Sinähän tunnet Diannanmechtin tarinan, mikäli arvaukseni ovat osuneet oikeaan ja olet se miksi sinua arvelen. Miksi sinua kiinnostaisi tarinani? Aiotko tulla kuin varas ja luopio ja yön pimeydessä ottaa minulta sen mitä varten olen vuosia taistellut?"
"En", vastasin pehmeästi. "Haluan tietää. Tieto on se, josta minä voimani saan, ja tieto, oi etelän soturi, voi joskus kaataa armeijat ja pirstoa suurimmankin säilän varren."
Danaal katsoi minuun sanaakaan sanomatta. Lopulta hän aukaisi suunsa.
"Puhut vähän ja varovasti ja se on aika jees."

"Mutta silloin kun puhun, jokainen sanani tarkoittaa asiaa." sanoin, koska kukaan muu ei sitä tuntunut sanovan. "Tiedän kyllä sapeli Diannanmechtistä paljon. Sitä on kutsuttu Mantujen Turmaksi, Kuninkaitten Koettajaksi ja, joidenkin mielikuvituksettomien taholta, Verta Juovaksi Taikamiekaksi, mutta kansani parissa nimi, joka sille on annettu, on Retchienent, Jumalan Kosto! Kyllä, tulen juuri sellaisesta tyhmästä kansasta jonka on pakko antaa oma nimi jokaiselle objektille. Sorppa."
Danaal pudisti päätään hymyillen. "Olen minäkin kuullut tuon nimen, mutta me mustat haltiat emme usko jumaliin. Me uskomme vain itseemme ja taistelun koetokseen, taistelun jota käymme aikojen loppuun asti kunnes koko maailma on orjamme! Mutta minä olen musta puolihaltia, joten olen aika välinpitämätön koko jumalasian suhteen enkä jaksa kiihkoilla, joten älkäämme puhuko jumalista tai demoneista enää. Sen sijaan voisit kertoa mitä itse tiedät Diannanmechtistä, tai Retchientistä kuten gutturaalinen barbaarikielesi asian ilmaisee. Osaatko kertoa siitä tarinaa, tarinaa joka herättäisi minunkin mielenkiintoni, ja tulen sentään ylpeästä kansasta joka ei välitä bardeista tai tarinaniskijöistä?", sanoi tuo itserakas puolihaltia.
"No on minulla yksi saaga, mut siihen liittyy demoneita, ja sinä sanoit..."
"Joo joo kerro se silti minulla on tylsää."

Kaadoin itselleni lasillisen herkullista Tuulin viiniä. Sen korianterinen maku lämmitti minua, ja tunsin, miten en enää kiinnittänyt huomita Danaalin puheeparteen tai hänen eleisiinsä. Aioin kertoa tarinan.
"Diannanmecht, Retchient. Tuo terävä kalpa on monaksi ristitty, niin pelon kuin kunnioituksen takia. Mutta tietäkää tämä! Vuosia sitten minäkin kohtasin tuon miekan matkoillani! Vaietkaa siis, ja kuulkaa tarkkaan, sillä tätä tarinaa olen harvoille kertonut!

Ne olivat hyviä vuosia. Pellot notkuivat viljaa, karja voi hyvin ja kansa, niin, kansa, se oli onnellista. Minulla ei kuitenkaan ole juurikaan tehtävää yltäkylläisyyden aikoina - onhan minua sanottu Nathakhin sanansaattajaksi, sillä läsnäoloni ja vaikeudet ovat yhteydessä kuin komeetat ja sodat.
Niin, sinä vuonna, kolmekolmatta auringonkiertoa sitten, olin jättänyt taakseni Reithanin salit ja vaeltanut kauas pohjoiseen, aina Teräshampaan Vuorille asti. Mitä sieltä olin etsimässä, en enää muista - kenties joku kaukaisten aikojen muisto, kenties lupaus paremmasta ajasta, muisto Rosogin salien loistosta!

Saavuin Teräshampaan Solaan väsyneenä ja yksin. Aurinko, Mohran kehrä, hehkui matalalla ja tunsin miten vuosien käyminen oli jo ottanut minuun niin kovaa kuin vain aikojen kova hammas kykenisi. Mutta silloin! Ronn, korppien isä, lensi luokseni.
'Vaeltaja, miksi täällä ulkona odotat tuhoasi? Etkö tiedä, että nämä kalliot eivät hyvällä katso niitä, jotka kysymättä ohitseen käyvät?'
Ja minä vastasin. 'Lintujen oraakkeli, toki tuon tiedän, mutta olen väsynyt. Haluan levätä hetken ennen matkaani. Mutta jos sinulla, Ronn, on jotain minulle tarjota ja tahdot minua auttaa, otan kaiken avun vastaan mielihyvin! Sillä valoni on nyt himmeä ja kaapuni suojaton, auta minua niin muistan sinua.'
Ronn lensi suurelle paadelle jota nykyään myös Olodinin Paadeksi kutsutaan. Se koputti kiveä kolmasti ja katso! suureksi ihmeekseni paasi siirtyi hieman ja näin sen takana aukeavan mustan käytävän josta huokui ikiaikainen kuoleman löyhkä. Peitin kasvoni.
'Ronn! Pyydätkö minua tosiaankin astumaan jalallani tuohon tuhon kehtoon? Sillä olen näkevinäni, että minua odottaa siellä vain yksinäinen kuolema, ei harras lepo ja sielun lauhtuminen!'
Ronn nauroi korpinnauruaan. 'Vaeltaja, näkisitpä itsesi! Kuin pahainen kulkukoira olet, pelkäämässä pimeää ja itseäsi, niin itseäsi pelkäät! Sillä tiedä tämä: ei tämän matkan päässä mikään paha sinua odota, vain se, jonka olet valmis jo kohtaamaan vaikka et sitä itse tietäisi. Astu siis sisään tai tuhoudu, sillä isäni, Pohjantuuli, on ärtyisä ja äkkipikainen ruhtinas ja tuhoaa sinut sen koommin ajattelematta! Mieti, Vaeltaja, mieti!'
Ronnin sanat olivat kuin myrkkyä mielelleni, mutta rohkaisin mieleni ja astuin tummaan käytävään sytyttäen roihuni. Paasi pamahti takanani kiinni ja näin vain, kuinka tuleni leikki käytävän seinien jalokivilla kuin taimenet Horogin virran koskilla!"
Danaal katsoi minua toinen kulmakarva koholla.
"Harva on käynyt tuosta portista ja palannut, sillä etkö astunut Salaisesta Portista tuona hetkenä?"
"Kyllä, armain Daneel, sen tein, ja siksi sydämeni lepatti kuin lintunen." Danaal nauroi.
"Sä oot pelle, mut jatka toki!"

"Toki jatkankin, peppumaakari!" vastasi Danaal hymyn lepattaessa hänen huulillaan, jotka todellakin olivat valtaisat.
"Luolan seinät olivat sammaleen peittämät ja soihtuni valossa näin, että seiniin oli kirjoiteltu merkkejä. Ne olivat Cuagn-Dalin valtakunnan muinaista kieltä! Oliko tuo mahtava mutta rappeutunut imperiumi jättänyt jälkensä tännekin? Mieleni rohkaistui, sillä Cuagn-Dalin mahtavat velhot olivat parantavien juomien ja taika-aseiden teon mestareita, ja epäilemättä he olivat jättäneet tännekin useita. Lähdin siis tutkimaan luolastoa kevein mielin."
Danaal vaikeni ilman mitään näkyvää syytä, hörppäsi juomaansa ja jatkoi kertomustaan. "Anteeksi, pidin dramaattisen paussin. Sillä kohta minun kimppuuni hyökättiin! Kuulin rapinaa, kuulin huutavia ääniä, ja otin Diannanmechtin huotrastaan, sillä epäilin että kimppuuni olisi hyökkäämässä 1d6 koboldia, noita pieniä mutta ikäviä petoja. Mutta sillä hetkellä minua iskettiin takaapäin pertuskan varrella, ja mieleni sumeni!"

"Kun heräsin, minut oltiin raahattu pieneen syvänteeseen. Leirinuotio paloi, ja silmieni tottuessa valoon näin, että sen vieressä istui kahareisin nainen. Hänen hiuksensa olivat mustat kuin hiili ja hänen yllään oli sininen kaapu, johon oli kirjailtu aurinkoja..."
Kohahdin. "Deriannanin papitar! Mitä tuon herkän ja hiljaisen kultin edustaja tekisi tässä pahuuden tyyssijassa? Ja mitä sinä teit hänelle, senkin iiskotti?"
"Kysyisit mieluummin mitä hän oli minulle tehnyt."
"No mitä."
"No vittu kolkannut minut ja raahannut johonkin hämärään syvänteeseen, miltä kuulosti? Kuka tätä tarinaa oikein kertoo?"

"Minä!", totesin. "Deriannanin papitar, luonnonlapsi joka on hairahtunut mutkaisille kapeille sielunpoluille! Niin, tuo ruoja, poloinen naaras, oli iskenyt minua takaapäin kuin viekas kettu konsanaan ja raahannut minut syvien katakombien salaisiin syövereihin. Olin jo vaipua epätoivoon, mutta huomasin, että siteeni olivat löysällä. En ole vahva, en voimassa väkevä, kuten te olette, armon Hufrod ja Danaal, mutta mieleni on voimakas ja terävä, vaikka sen itse sanonkin! Varovaisesti sain vedettyä hihastani pienen puukkoni - sillä en ole miekan mies, vaan valolla ja tiedolla torjun ne vaarat joihin monet vastaavat teräksen kalskeella. Sain varovaisesti nitkutettua ranteitani kahlitsevat nyörit poikki, mutta jäin hetkeksi tarkkailemaan papittaren puuhastelua.

Papitar katsoi minua silmillään jotka olivat kuin syvyyden ametistit, jotka aamuauringon ensi säteiden kajossa näyttävät meille violetin kauneutensa. Hänen äänensä - ah, se oli kuin balsamia kuolevan haavoille! 'Vaeltaja, olet matkannut pitkään ja saapunut lopulta tänne. Tämä tie ei ole sinun. Nämä salit eivät enää ole elävien ihmisten piirissä. Ne ovat langenneet ikuisuuteen ja hiljaisuuteen, eikä äänten sorina enää kaiu mahtavista seinistä kuten aikoja sitten! Miksi olet tänne asti matkannut ja mitä täältä etsit? Sillä tiedän, että ikuinen korppi Ronn sinut päästi sisään, eikä hän, ovenvartijamme, totisesti päästä ketään kulkemaan Paaden ohi kevyesti. Puhu nyt, tai leikkaan kurkkusi auki ja ennustan tulevaisuuden verestäsi!' Nainen sähähti ja osoitti minua käyrällä uhriveitsellään jonka terä oli tumma. Mietin tarkoin sanojani.
'En millään viekkaudella tahi vääryydellä ole tänne tullut, enkä teille pahaa tarkoita. Olen saapunut tänne matkaamaan Rosagin salien läpi! Mutta voi, pahoin pelkään että minut on tähän synkkään katakombiin jo teljetty, ja matkani päättyy ennen alkujaan, enkä koskaan palaa laulamaan lauluani bardeille, en haltioiden metsissä kävele!'
Nainen katsoi ilmeettömästi minuun. Deriannan, tiesin ma, on häilyvä ja äkkipikainen jumalatar, mutta pahantahtoiseksi ei häntä voisi sanoa. 'Tieto voi antaa meille onnen mutta myös tuhon, ja on vaikea erottaa toinen toisestaan - eikö jo oraakkeli Ranthios näin sanonut katsoessaan Pronssikiven lähteen sineen? En minä eikä emäntäni näitä luolia omista! Minä olen täällä muilla asioilla jotka eivät ole sinun asioitasi, mutta en tahdo sinua pidättää. Ensin vain valtasi syömmeni pelko, että olisit pahainen hautavaras tai kunniaton ryöväri! Nouse! Tiedän, että olet vapaa jo, enkä sinua aikonut pidättää. Lyhdyn annan sinulle, samoin sen tiedon joka minulla on. Mutta tiedä tämä, Vaeltaja: Vaikeat ovat nämä sokkelot, eivät kartat piirrä reittiä sinulle, vaan itse sinun on löydettävä tiesi. Toivon, että jumalasi kulkee kanssasi.'

"Ja sit tää tarina jatkuu mutta venatkaas vähän", sanoin ja otin pitkän lasin piimää.