Sinä aamuna, kun mä heräsin, eka asia mitä huomasin oli mun suusta tököttävä pistooli. Pistooli on yks niistä asioista mitä ihminen vähiten haluu sen suussa olevan herätessään. Pistooli ja mulkku. Mutta lähinnä pistooli. Onneks tän nimenomaisen pistoolin varressa ei ollu ketään, ja niin mä sit varovasti otin pistoolin pois suustani ja kattelin ympärilleni. Mä tajusin että mun hiukset oli pitkät, kuteet nuhruiset ja mä olin hotellihuoneessa ja mun ympärillä oli vitusti tyhjiä viinapulloja, mut en mä kännissä ollut vaikka en mitään muistanutkaan. Mut mä tiesin että mun suonissa virtas rokkenroll!

Ja sinä hetkenä mä tajusin että musta tulis käänteinen rock-tähti. Pystykö selvempää merkkiä olemaan? Mä olin aina halunnut olla rock-tähti mut en ollut tiennyt miten pääsisin alkuun ja tässä oli selvä alun merkki. Tämä alku oliski loppu! Alfa ja omega! Mä olin kokenut käänteisesti suuren rock-tähden ikonisen kuoleman - itsemurhan - ja nyt mun oli käytävä kaikki uran askeleet toisinpäin.

Se alko helposti. Heti kun mä marssin levy-yhtiön toimistoon, niiden pitkien hiuksien ja kuteiden kanssa, ja sanoin että mun oli tehtävä urani paras albumi, pomot suostui viiden levyn sopimukseen. Vitusti rahaa ja bändäreitä tuli mukana, sillä ehdolla että mun piti vähittäin urani kuluessa luopua pikkuhiljaa niistä kaikista, mutta se ei haitannu. Viimeinkin oli millä mällätä. Yhdessä kohdassa mä vähän huijasin kun kekkasin että hei, mähän tarviisin bändin, niin sit mä vaan soitin mun vanhalle bändille lukioajoilta ja sanoin että tällanen proggis olis, ei se ei oo death-metallia, me soitetaan sellasta ihmisiin ja teineihin vetoavaa rokkia, EI death-metallia, tää on tosi hyvä idea, ei me ei soiteta death metallia, kuuletko sä Jartsa, te tuutte saamaan tällä ihan vitusti rahaa ja pillua, ja viimein ne tajus että tää olis hyvä idea ilmankin death metallia. Jes!

Niin me sit ruvettiin levyttämään ekaa albumia. Musiikkityylin mä valitsin tarkkaan - mä kuuntelin kaikkia suosittuja bändejä mitä siihen aikaan oli ja valkkasin sellasen joukon, jonka yhdistävä tekijä oli että ne kuulosti siltä että ne apinois jotain yhtä tiettyä bändiä mitä ei - vielä - ollut olemassa, ja sit mä kuvittelin millasia biisejä se yks tietty bändi tekis, ja sit mä tein sellasia.

Eka se tuntu helpolta mut sit mä tajusin että munhan pitäis tehdä meidän kaikki biisit nyt koska pitäähän meidän heittää viimenen, surullinen keikka jossa mä oon täysin sekasin. Mä kirjotin niitä biisejä hiki hatussa mutta ei siinä ihmeemmin ongelmia tullu koska mun suonissa, niinkuin mainittua, virtaa rokkenroll. Se viimenen keikka - meidän ensimmäinen keikka - olikin aika menestys, vitusti faneja oltiin saatu jo siinä vaiheessa ankaralla internet-mainostuksella, ja mä tietysti olin vetäny nappeja ja viinaa sekasin ja konttasin koko keikan läpi. Ei sit ehditty oikein laulaa mitään mutta maine kasvo, siitä voitte olla varma.

Meidän ensimmäinen albumi oli käänteisessä rokkitähtijärjestyksessä tietysti niinku viimenen albumi ennen itsemurhaa joten mä tein siitä sellasen pelkistetyn, minimaalisen, paljon akustista kitaraa, simppelit biisit, ja mä pudottelin siihen niin vitusti viittauksia pistooleihin ja viinaan ja kaikenlaiseen, ja kuukausikaupalla me sen kimpussa pakerrettiin mutta lopulta se oli valmis. Ehdittiin me vielä pari keikkaa sitä ennen heittää ja kovaa oli meno, ja mun itseluottamus kasvo harppauksin. Kun se levy ilmesty se myi tuplaplatinaa ja Jartsa vähän ihmetteli että miks vain näin vähän, eiks meidän pitäny olla superbändi mut mä rauhottelin Jartsaa että meidän suosituin albumi olis vielä edessä.

Se ei kuitenkaan ollu meidän seuraava albumi, koska siitä tuli suositun albumin jälkeinen, meidän tapauksessa tietysti edeltävä, kokeellinen paska-albumi. Hirveätä ulinaa ja industrial-vaikutteita sekoitettuna kasarisyntikoilla ja tiibetiläisellä munkkikuorolla. Ei ihmekään että se myi hädin tuskin kultaa. Silti ennen sen tuloa me soitettiin biisejä pelkästään siltä, ja kyllä, munkkikuoro oli mukana. Fanit ihmetteli mutta me saatiin nopeasti kokoon kunnon posse true-faneja jotka vanno että se meidän toinen albumi oli meidän paras albumi ikinä. True-fanit - mitä paskaa niille ei voisi syöttää? Mä hommasin myös tyttöystävän traditionaalisen tapaan, viemällä sen toiselta rokkitähdeltä. Suunnitelmissa oli dumpata se neljänteen albumiin mennessä.

Jartsa meinas lähteä litomaan ja perustaa oman bändinsä kolmanteen albumiin mennessä mut mä jotenkin sain rauhotettua sen. Perusti se silti oman bändin, sivuprojektiks. Sen bändi soitti death metallia. Itkin. Suruni kanavoin kolmanteen albumiin josta tulikin sitten kunnon mainstream-jyräys, oikein meidän musiikin kiteymä maustettuna Anssikelamaisella yleisöönvetoamisella. Siinä oli myös meidän isoin hitti mikä saatiinkin hyvin liikkeelle kieltäytymällä soittamasta sitä yhdelläkään keikalla ennen sitä levyä. Kyllä kaikki yleisöön eksyneet teinitytöt silti sitä osas kirkua soitettavaks koko keikan ajan. Outoo. Se levy sit tahkoskin aivan mielettömästi rahaa mikä olikin hyvä koska oltiin eletty leveää rokkitähtielämää ja saatiin maksettua hyvin velat sillä.

Mä olin ilonen, mun bööna oli ilonen ja Jartsa se vasta ilonen olikin, mutta vielä edessä oli katkerin osa. Tasapaino piti saavuttaa. Nyt meidän oli vähitellen alettava laskeutua huipulta ja palattava aloittelevan, tulisieluisen bändin asemaan. Meidän neljäs levy olikin siis vähän niinkuin kolmas levy mutta huonompi ja jossain määrin punkahtavampi. Mä keskityin siihen että siinä olis merkkejä siitä miten hyvää kamaa me vielä tultais tuottamaan. Myi se silti ihan mukavasti, mutta meidän piti koko ajan luopua suuremmasta ja suuremmasta osasta meidän muusikkotähtikrediä. Oli niinku fanit unohtais meidät koko ajan enemmän ja enemmän. Ja joo, mä potkin sen naisen pellolle siinä vaiheessa. Ei siitä paljoon ollutkaan.

Viides levy olikin sitten suoraa hardcoremättöä. Jartsa oli taas alkanu kiukutella joten annoin sen veivata yhden death metal-biisin siihen ja se oli onnessaan vaikka siinä vaiheessa me harjoteltiinkin Tomin isän autotallissa ja levy-yhtiön jätkät lähinnä vittuili meille. True-fanit omaksu senkin levyn kohtuullisen hyvin, mut sen jälkeen meillä ei ollut tehtävänä muuta kun heittää rundi viimesiä keikkoja - kaikki Tampereella, meidän synnyinkaupungissa - ja lopettaa. Me soitettiin kaikki biisit mahdollisimman paskasti. Se kuului asiaan.

Käänteisen rokkitähden ura oli ohi. Se oli mennyt juuri niinkuin pitikin. Mutta silti tiesin, että vielä yksi riitti olisi suoritettava, ja joka perjantai, sängylläni istuen, minä näppäilin kitarallani Smoke on the Waterin riffiä ja uneksin siitä miten mä valloittaisin maailman.