Avasin vapisevin käsin puutarhan portin. Raskas riippulukko oli viileä. Pidin sitä hetken kädessäni. Mietin, voisiko sillä lyödä bussissa itkevien lasten pehmeät kallot murskaksi, ehkäpä kyllä, ja mietittyäni tätä luikahdin sisään. Kiedoin kromatun ketjun portin ympäri ja lukitsin lukon. Avainnippu - taskuun.

Vihreä nurmikko tuoksui sateen jälkeen hyvältä. Metsäinen, salakähmäisen myhkyräinen tuoksu. Valkoisilla puutarhatuoleilla oli vielä sadepisaroita ja jotain roinaa jota oli lennellyt tammista.

Olin matkalla syömään maissia. Täällä sitä kasvoi, puutarhassa. Maissintähkät, kultaisina kuin venäläisen maaorjattaren tukka. Loin ympärilleni katseita. Osa oli kaksimielisiä, osa vähämielisiä. Kuten arvata saattoikin, ei katseeseeni vastannut kukaan. Jostain kuului auton varashälyttimen ääniä, ulvoen kuin susi.

Hiivin etelärinteelle, ja tähysin puutarhan maissia kasvavia osia. Ei ketään. Mutta haa! Harakka nousi puutarhasta ja vaappui istumaan hopeapajuun. Kirottua! Toivottavasti se ei ollut ehtinyt apajille, sillä luonnon antimet tulisivat olemaan minun. Otin juoksuaskeleen ja olin kompastua, sen jälkeen harpoin vakaasti kuin upseeri maissien luo.

Maissit oli syöty. Viha täytti minut kun katselin tuhottuja tähkiä. Linnutko ne olivat, vaiko rusakot? Ken tietää! Perkeleen perkele, mietin, ja otin yhden maissintähkän. Hypistelin sitä vähän aikaa poissaolevana. Yksi maissintähkä oli säästynyt tältä holokaustilta. Otin sen ja laitoin sen reppuuni, miettien, miten söisin sen.

Pidin kädessäni syötyä maissintähkää ja työnsin sen sitten syvälle kurkkuuni. Näin tähtiä ja olin oksentaa. Työnsin sitä syvemmälle ja syvemmälle, tuntien, miten se tukki henkitorveni ja murskasi aataminomenani. Sydämeni hakkasi. Näkö lähti. Jos linnut eivät saisi maissia, niin en saisi vittu minäkään.