Ensi kertaa kuulin siitä, että julkkiksia ei ole olemassa, parrakkaan ja silmälasipäisen professorin luennolla. Parrakas ja silmälasipäinen professori, jota kutsun tähtä lähtien nimellä PSP, oli lyhyt mutta kuivakka, ja hänen kasvonsa painuivat mieleen juuri sillä tavalla joka tulisi eittämättä mieleen sängyssä herkimmällä hetkellä ja aiheuttaisi lopsottimen lerpahtamisen. Ja hänen sanansa olivat minusta täyttä höpötihöötä - hän kertoi, kuinka julkisuus oli pelkkä sosiaalinen konstruktio, ja koska kukaan ei voinut määrittää mitä julkisuus oli, julkkiksia ei todellisuudessa ollut olemassa, ja kaikki oli pelkästään ihmisten mielissä. Silloin en saanut tarkkaa kuvaa hänen teesistään koska keskityin piirtelemään eeppistä scifisarjakuvaani joka pohjautui CMX'n albumeihin ja lähdin luennolta puoli tuntia aikaisemmin kuin piti mutta onneksi seuraava luentokerta käsitteli taas tuttua ja turvallista pornon vaikutusta naiskuvaan eikä minun tarvinnut lopettaa luentosarjaani kesken.

Seuraavan kerran törmäsin PSP'n tuotoksiin kun hän julkaisi sen kirjansa. Siinä hän ilmeisesti oli vienyt teesinsä askelta pidemmälle ja suitsutti sitä ideaa että julkkiksia ei tosiaankaan ollut olemassa ja jos kaikki ihmiset uskoisivat tähän niin julkkikset katoaisivat. Niinkuin sanoin, täyttä höpötihöötä, mutta kummasti tuntui kirja menevän kaupaksi. Itse en sitä ostanut mutta luin sen nopeasti kirjakaupassa. Kassa-apulainen mulkoili minua lukiessani. Fasisti.

Ideas have consequences. Eräänä päivänä kysyin kaveriltani Iirolta muistiko hän kumpaako Vesa Keskinen oli painanut, Marika Fingeroosia vai sitä toista, ja hänen silmiinsä tuli tyhjä katse, eikä hän näyttänyt tunnistavan kumpaakaan nimeä. Hän ei edes kysynyt keitä he olivat. Lauseeni oli mennyt hänen korviensa ohitse. Aloin kiinnittää huomiota siihen että kukaan ei vaikuttanut muistavan enää yhtään julkkista. Erään kerran Iiro ihmetteli ääneen miksi Seiska-lehteä myydään ottaen huomioon että suurin osa sen sivuista oli tyhjiä - ja viikko sen jälkeen Seiskasta tuli yllättäen keinutuolien kunnostukseen keskittyvä aikakausjulkaisu. Kenenkään mielestä tässä ei ollut mitään ihmeellistä.

Julkkikset eivät kadonneet, eivät fyysisesti, mutta he itsekin huomasivat että ihmisten mielestä heitä ei enää ollut. Näin sen itsekin. Ihmiset kävelivät Simo Frangenin ohi kaduilla sanomatta mitään vaikka Simo oli alasti. Alasti teutaroi kadulla Simo Frangen, ilmeisesti itsekin hämillään siitä ettei häntä ollut olemassa, kunnes kävin kysymässä mikä on vikana. Simo katsoi minua toljottaen, tarttui olkapäistä ja puhkesi nauramaan maanisesti, ja sopersi minulle kuinka baarissa ei enää tarjoiltu, lehdet eivät soitelleen, äitikään ei tunnistanut, mitä tahansa hän teki kukaan ei reagoinut, mutta minä reagoin, minä todistin hänelle että kaikki ei ole turhaa, ja minä riuhtaisin itseni irti ja jatkoin matkaani. Aprikoin olisikohan minunkin parempi alkaa uskoa PSP'n oppeihin mutta en minä voi uskoa höpötihööhön.

Tilanne jatkui. Kaduilla alkoi liikkua yhä isompia ja isompia parvia julkkiksia. Ilmeisesti ne kerääntyivät laumoihin jotka metsästivät ja varastelivat yhdessä. Jatkuva kyräily ja epäluuloisuus leimasi näitä parvia, mikä oli aivan luonnollista - minä hetkenä hyvänsä he saattaisivat menettää uskonsa toisiinsa tai jopa itseensä. Eräässä parvessa olivat Pate Mustajärvi, Mikko Alatalo, Martti Syrjä ja joukko vähemmän huonoja muusikkoja. Kasvonsa olivat he maalanneet verellä ja mudalla ja kantoivat keihäitä mukanaan - silloin en tiennyt miksi koska elantonsa he hankkivat varastelemalla kaupoista. Eihän kukaan uskonut että heitä oli olemassa, joten kuka heidät olisi pidättänyt? Ja tämä varastelukaan ei näyttänyt vaikuttavan kauppojen menekkiin - päinvastoin, jostain syystä julkkikseton yhteiskunta oli vauraampi kuin koskaan. Lapset olivat lihavampia, hymyt suurempia ja aurinkokin paistoi kirkkaammin.

Murhat alkoivat kuukauden päästä. Ilmeisesti se oli julkimoiden viimenen hätähuuto. Itse näin kuinka PSP - kuinka ironista, hänen suuri teesinsä oli tehnyt hänestä itsestään julkkiksen! - puukotti erästä perheenäitiä keskellä katua. Mutta ah ja voi, tämäkään ei auttanut. Kukaan ei yksinkertaisesti tajunnut enää että julkkiksia tai mitään heidän kaltaistaan oli koskaan ollutkaan. Tilanne oli täydellinen. Maailma oli kohdallaan. Minä olin ilmeisesti ainoa joka heidät enää näki, tai ainakaan en kysynyt keneltäkään - julkkisten nimien mainitseminenkin aiheutti muissa disorientaatiota ja pahoinvointia, ja joskus he hyökkäsivät kimppuuni kun vain sanoinkin "Susan Kuronen". Sitä tosin tapahtui jo ennen PSP'tä.

Lopulta julkkikset palasivat normaalielämään. Kun he lakkasivat huomionkeruun yrittämisen, pikkuhiljaa ihmiset alkoivat taas huomata heidät - ei julkkiksina vaan aivan tavallisina ihmisiä. Taas he saivat työpaikkoja kassaneiteinä, siivoojina ja muina. Kerran näin Lola Wallinkosken Anttilan kassalla. Hän vaikutti onnelliselta ja jotenkin muuttuneelta, enkä halunnut häiritä häntä - jos olisin tunnistanut hänet Lolaksi kaikki olisi vonut alkaa uudestaan. Kuulin kuitenkin useammankin ihmisen mainitsevan, että olipas Anttilan tummempi kassaneiti kovin söpö, ja eräänä päivänä, yön aikaan, näin kuinka Lola hakkasi kasvojaan seinään kolmen tunnin ajan putkeen, pysähtymättä, taukoamatta. Siihen loppuivat söpöttelyt. Ymmärsin hänen motiivinsa. Hän halusi olla aivan tavallinen, ilman mitään mahdollisuutta tulla julkimoksi enää koskaan.

Me kaikki haluamme joskus olla aivan tavallisia.