Ylikamreerin rouva Määttänen oli tohkeissaan. Hän oli viilettänyt Keskustan Poliisiasema Yhteen kuin tuulispää, tuoden mukanaan ylimystön hajun ja säkenöivän hahmonsa. Vanhat ja väsyneet parrakkaat miehet, mustine silmänalusineen, kohottivat katseensa ja tarkkailivat hetken rouva Määttäsen tohellusta, vaipuen kuitenkin nopeasti takaisin tuntemattomien ajatustensa apaattisiin syövereihin. Jostain hämärästä nurkkauksesta kuului pahantuulista mutinaa: ".... saatanan saatana, kyllä oppii vielä, ei täällä helyillä pelata, perkele..."

Määttänen marssi tomerasti kohti vastaanottovirkailijan pistettä, ja yllättyi pahanpäiväisesti kun häntä äkkiä tartuttiin hartioista. "Eipäs kiirehditä nyt yhtään, vaan painetaan tuosta nappulaa ja otetaan oma vuoronumero", kuului käheä, halvan viinan ja tupakan raiskaama ääni. Kulunut mies, jonka yllä oli puku joka aikoinaan oli ollut lähes mutta ei aivan parasta laatua, piti tiukasti kiinni rouva Määttäsen hartioista ja puristi, puristi niin lujasti että.
Rouva Määttänen ravisti itseään ja tuntemattoman ote kirposi. "Näpit irti minusta! Olen matkalla tekemään rikosilmoitusta! Eikä teillä ole mitään oikeutta..."
"Kyllä sillä on oikeus", kuului väsynyt huokaus vastaanottovirkailijan kopista. "Se pitää huolen siitä että täällä jonotetaan kuten ihmisten pitää."
Rouva Määttänen jyräsi itsensä estelyistä huolimatta vastaanottopisteelle ja veti henkeä. Hän ei saanut edes aloitettua lausettaan, kun virkailija, bulldogia muistuttava hapan naiseliö, tempaisi pistoolin esiin ja osoitti sillä suoraan kohti Määttäsen naamaa.
"Nyt menette ja otatte vuoronumeronne! Muutkin täällä odottavat!", kirkaisi ämmä, ja ruova Määttänen kalpeni. Häntä heikotti ja hän oli valahtaa maahan. Suu meni auki ja kiinni kuin lahnalla, ja sitten hän lammasmaisesti siirtyi vuoronumerokoneen luo ja painoi nappulaa. Numero 15.

"Ping!", sanoi äänimerkkilaite, ja ruudulle syttyi numero 15. Rouva Määttänen marssi arkana takaisin vastaanottovirkailijalle ja istuutui varovaisesti penkkiin. Bulldog-nainen hymyili hänelle kauniisti nikotiinin kellastamilla hampaillaan.
Määttänen keräsi hetken rohkeutta, ja uteliaisuus vei voiton. "Miksi minun piti ottaa vuoronumero?", kysyi hän empien. "Enhän minä joutunut odottamaan hetkeäkään."
Virkailija ei katsonut häneen, vaan tuijotti apaattisena ruutua. "Säännöt käskevät", sanoi hän ja vajosi hiljaisuuteen. Rouva Määttänen odotteli hetken, mutta parin minuutin kuluttua, kun virkailija ei ollut tehnyt elettäkään palvellakseen häntä, karautti rouva kurkkuaan.
"Te osoititte minua myös aseella", muistutti hän.
"Enkä osoittanut", vastasi virkailija ja jatkoi tietokoneensa ruudun tuijottamista. Määttänen katsoi epäuskoisena tuota rumaa ämmää ja tunsi verenpaineensa nousevan.
"Osoitittepas, ja nyt minä haluan tehdä rikosilmoituksen!", kajautti rouva komealla falsetillaan.

Virkailijaan tuli eloa ja salamannopeasti hän kumartui Määttäsen puoleen. "Hiljaa!", sihahti hän vihaisesti. "Haluatteko, että kaikki kuulevat? Häh? Eikö teillä ole päässä yhtään mitään muuta kuin halpa peruukki? Mitä te oikein kuvittelette tekevänne täällä, luuletteko te että asiat hoituvat tuosta vain? Rikosilmoitusko? Häh! Miten tuollaiselle mitään voisi sattua, senkin ylensyötetty kalkkuna. Rikosilmoitukset ovat kolmannessa kerroksessa. Menkää sinne, ja taivaan tähden, olkaa hiljaa!"

Rouva Määttänen ei saanut sanaakaan suustaan, nousi vain kalpeana ja raivoissaan tuolilta ja marssi hissille.
"Eeei sinne!", kuului yhtaikainen huuto ympäri odotustilaa. "Ei hissiin!"
Määttänen kääntyi ympäri ja näki, että kaikki odotushuoneessa olevat tuijottivat häntä. "Mitäh?", mökelsi rouva hämmästyneenä.
"Ei hissiin, ei hissiin, ei hissiä käyttää saa!", messusi väki samalla äänellä. "Portaita vain, portaita käyttäköön rouva!"
Määttänen toljotti hetken vihaisen oloisia ihmisraunioita, huokaisi ja käveli kolmanteen kerrokseen portaita pitkin.

Valtava lasikattoinen aula kylpi valossa ja oli täysin tyhjä. Määttänen tarkkaili hetkisen aulaa ja huomasi sitten kaukana pienen kyltin, jossa luki proosallisesti "Rikosilmoitukset". Korkokenkien askellus kopisi komeasti tyhjässä lasin ja teräksen hallitsemassa tilassa. Ilmastointilaite puksutti omiaan. Määttänen käveli kyltin luona olevalle ovelle ja nykäisi sitä. Se oli lukossa. Hän istuutui penkille ja odotti. Muutaman minuutin kuluttua huoneen ovi avattiin ja sieltä kurkisti salskea tumma nuorimies. "Hetkinen!", sanoi hän, ja sulki oven. Rouva Määttänen oli tyytyväinen: vihdoinkin hän saisi palvelua! Hän muisti edelleen pistesilmäisen narkkarin mesoamisen pihallaan ja täyttyi pyhällä inholla. Karmivaa. Kotirauhan häiritsemisestähän oli vähintään kyse, varsinkin kun piripää oli järsinyt heidän ikkunankarmeihinsa rumia hampaanjälkiä.

Määttänen odotti noin kymmenen minuuttia, sitten ovi aukesi ja samainen tumma herrasmies kurkisti ulos. "Sisään!" karjaisi hän, ja Määttänen taapersi sisälle. Huoneessa oli työpöytä ja sitä vastapäätä valtava, musta, nahalla verhoiltu nojatuoli. Määttänen istuutui siihen ja - komisarioko? - käveli työpöydän taakse.
"Kas vain, rouva Määttänen. Mitä asia koskee?", sanoi hän tuimasti ja tuijotti Määttästä silmiin.
"Haluaisin tehdä rikosilmoituksen...", aloitti Määttänen ja sitten hänet jälleen keskeytettiin.
"Rikosilmoituksen! Kiehtovaa! Minä pidän rikosilmoituksista! Jatkakaa", sanoi mies. "Olen komisario Komisario."
"... ööööö.... Niin, pihalleni ilmestyi joku sekopää, joka...", yritti Määttänen jatkaa, mutta komisario Komisario singahti ylös ja juoksi ulos huoneesta. Määttänen jäi aukomaan suutaan. Hetken kuluttua sisään astui pitkä ja vaalea kaljupää.
"Päivää. Olen komisario Komisario. Mitä asia koskee?", tiukkasi tämä poliisisetä ja hypähti notkeasti työpöydän ääreen.
"... niinkuin juuri äsken kerroin, ilmestyi pihallemme eilisiltana noin kello kymmenen joku sekopää, joka..."
"Hetkinen!", huudahti tämä komisario Komisario ja pinkaisi ulos huoneesta. Muutaman sekunnin kuluttua topakan oloinen lyhyt nainen käveli sisään ja suoraan työpöydän ääreen. "Olen komisario Komisario. Miksi olette täällä?"

Rouva Määttästä pyörrytti. Oliko tämä vain pahaa unta? "Eilisiltana pihallemme tuli narkkari joka yritti ensin lyödä ja....", alkoi rouva höpöttää.
Nainen keskeytti hänet vihaisesti. "Ei minulla ole koko päivää aikaa! Nopeammin! Olen komisario Komisario".
Määttänen rohkaistui tästä ja yritti jatkaa: "... niin, yritti lyödä ja sitten alkoi..."
"Hetkinen!", ärähti naiskomisariokomisario, ja poistui huoneesta. Ja jälleen ovi kävi, ja sisään astui uusi ihminen. Määttänen vetäisi henkeä ja päätti kertoa tälle heti kaiken, ennenkuin tämäkin ehtisi pakoon.
"Pihallemmetulinarkomaanijokayrittilyödäjasittenkunpääsinpakoonmenihyppimäännurmikolleja", aloitti hän, mutta mies keskeytti hänet.
"Olen komisario Komisario, enkä kysynyt mitään", sanoi hän ja poistui edes käymättä työpöydän ääressä.

Rouva Määttäsen punattuja poskia pitkin valuivat jo kyyneleet, kun ovi kävi jälleen kerran.
"Onko teidänkin nimenne komisario Komisario?", nyyhkäisi hän, kun pieni ja pyöreä mies käveli pöydän taakse.
"On", vastasi mies säteillen. "Olen komisario Komisario."
"Onko teidän pakko ravata koko ajan eestaas?", parahati Määttänen hermoromahduksen partaalla.
Mies nojautui eteenpäin ja katsoi rouva Määttästä silmiin.

"On, rouva Määttänen. Kyllä on."