Vaaleanpunaisessa univormussani tarkastelin uusia jääkäreitä. Jääkäreilläkin oli vaaleanpunaiset univormut joissa oli pehmoiset turkissomisteet, jaloissaan heillä oli hassunpulskeat leijonatöppöset ja käsissään karvaiset tallukkaat. Tämä oli tietysti vain heidän loma-asunsa - palvelusasuun kuului vielä enemmän turkissomisteita maksimaalista halimista varten. Kaulassani oli arvomerkkilaatta, jossa oli kaksi pupunkorvaa. Ne kertoivat että olin halikomppanian apukouluttajakersantti ja tämän jääkäriryhmän, joiden tupaa nyt silmäilin, komentaja.

Suomen armeijassa oli tapahtunut tiettyjä... muutoksia. Tultuaan siihen tulokseen että armeija ei pystynyt enää edes primääriseen tehtäväänsä, idästä tulevan vihollisen pidättelemiseen niin kauan että hallitus ehtisi evakuoitua pakolaishallitukseksi Ruotsiin, oltiin päätetty lyödä kaikki kokonaan lekkeriksi. Aluksi pohdittiin sitä vanhaa ideaa että koko puolustusraha käytettäisiin stereoihin ja Eppu Normaalin levyihin, koska Eppu Normaali on samalla osa suomalaista kansallisperinnettä ja objektiivisesti paskaa, mutta lopulta päädyttiin perustamaan halikomppania.

Halikomppaniaan valikoitiin jokaisesta ikäluokasta vain parhaat. Vihollisen rakastaminen on raskasta työtä ja siihen pystyivät vain pulleimmat, pehmeimmät miehet joka ikäluokasta - ja vain miehiä tähän komppaniaan edelleen valittiin, naiset kun tunnetusti olivat sydämettömiä jäähirviöitä joiden syli saattoi olla kuuma mutta tuossa sylissä kuitenkin piili karhunrauta joka tuhosi viattomain poikien nuoruuden ja minuuden rautaisessa rusennuksessaan, ah ja voi. Ja näistä pulleista ja pehmeistä miehistä minun - ja halikomppanian muun henkilöstön - oli koulutettava armollisia, peräänantavia jääkäreitä, jotka ymmärtäisivät idästä tulevaa vihollista ja kertoisivat sille, miksi sillä oli paha olla ja miten se voitaisiin korjata.

Koulutus ei ollut rankkaa. Se koostui lähinnä syömisestä, koska ketäpä olisi mukavampi halata kuin pehmeän pulleaa palleroista. Myös hieromisen ja peseytymisen jaloa taitoa harrastettiin paljon, sillä metsätilanteessa tulisi jääkäreitten osata pitää toistensa liha kimmoisena ja hygieenisena että sitä olisi mahdollisimman kiva halia. Komppaniassa opetettiin tietysti myös paljon halimista. Niissä tilanteissa joissa etäisyydestä johtuen haliminen ei ollut mahdollista tuli käyttää lentosuukkoja. Joka ilta valvoin että valojen jälkeen jääkärit kertoilisivat toisilleen iltasatuja ja hellisivät pehmolelujaan, aivan kuten he tulisivat halimaan vihollista kovissa lähihalituksissa. Ja tilanteen vaatiessa saatettaisiin keinolistoille ottaa myös pusutus. Kovaa peliä. Pehmeitä miehiä.

Luonnollisesti heti kun koulutus oli valmista itäinen vihollinen tuli itärajan ylitse. Nuo katalat, rottamaiset kelmit vyöryivät yhtenä aasialaisen aivoruton vaivaamana massana kohti halikomppanian urhoja, ampuen Kalashnikoveillaan ja huutaen uraata, mutta järkähtämättä seisoivat kädet auki halikomppanian jääkärit, kaatuvista tovereistaan välittämättä. Pureskelin kynsiäni ja imeskelin peukkuani katsellessani tuota urheutta kukkulan päältä. Kuinka kävisi rakkauden, kuinka kävisi Suomen?

Ja sitten - ihme! Yksi kerrallaan vihollinen laski aseensa ja tuli halaamaan halikomppaniaa. Pyyteetön rakkautemme oli voittanut vihan! Tämä oli jotain suurta, jotain uutta... tämä oli Hali-Ihantalan taistelu! Suomi oli pelastettu! Hihkuin ja niin hihkuivat luutnanttimme ja everstimme, ja me juhlimme ja tanssimme piirileikkiä. Luonnollisesti myös halimme. Mutta sitten luutnantti Försterström osoitti taivaanrantaa. Lentokoneita! Mitä tämä oli? Migien parvet lensivät joukkojemme yli! Ja nuo Migit pudottivat... ne pudottivat...

Teddykarhuja!

Ei, ne eivät olleet teddykarhuja! Ne olivat teddykarhuiksi pukeutuneita spetsnazeja! Mitä konnamaisuutta tämä oli? Jokainen spesnatz näytti valinneen yhden halikomppanian jäljellejääneistä halikommandoista ja...

...ja mieleemme pälkähti että ryssäkin, ryssäkin osasi halata.