"Voi hyvä jumala, anna minulle siivet että voin lentää", aloitti ja lopetti Jaska iltarukouksensa. Hän nimittäin halusi siivet, oli halunnut jo kauan, mutta ei ollut saanut, ei edes lentolupakirjaa. Ei osannut paperilennokkia taitella Jaska ei, hyvä jos sai edes saippuakuplan ilmassa pysymään. Jaskaa kiehtoi ilma, tuo ilmava arvoitus.

Aamulla Jaskan herätessä hänen pakaroitaan kutitti ja kaiversi omituisesti. Hieroen pyllyposkiaan Jaska teki aamutoimiaan. Peilistä hän näki, että hänen pakaroittensa keskellä oli suuret paukamat.

No lyhyestä virsi kaunis: Jaska sai suuret ja komeat enkelinsiivet. Ne tosin kasvoivat hänen pyllyynsä - pyllyyn, josta Jaska oppi pieraisemaan sinappikaasumaista, tappavaa höyryä. Jaskan alikehittyneet selkä- ja vatsalihakset tosin aiheuttivat sen, että hän ei voinut lentää kuin Teräsmies vaan lötkötti rentona.

"Katsokaa! Se on Superjaska!", karjaisi Komisario Palmu piippu suusta tippuen. Superjaska laskeutui rikospaikalle.
"Mitä täällä tapahtuu", sanoi Superjaska.
"On tapahtunut murha", sanoi Komisario Palmu
"Vai niin", sanoi Superjaska
"Ketä epäillään", sanoi Superjaska
"En tiedä", sanoi Komisario Palmu
"Hrmph! Otan selvän", sanoi Superjaska.

Superjaska laskeutui rikollisen eteen. "Kas vain!", sanoi Superjaska ja pieraisi karmivan löyhkäpilven. Rikollinen oksensi verta ja kuoli. "Näin se käyp, Ypresin malliin", sanoi Superjaska ja lennähti matkoihinsa.

"Kas vain, Superjaska." Palmun silmät olivat kuin hehkuvat kekäleet palavan Edenin rautaporttien edessä. "Kyllä", vastasi Superjaska, "olenhan itse ollut täällä." Jaska katoi maahan. Pieni mato, vihreä ja heikko, kyvytön, makasi mustalla asfaltilla, takaruumis murskaantuneena, etupää vääntelehtien, elämän haureus, kaiken katoavaisuus.... Helena!
"Helena!", ulvahti Jaska ja tarttui Palmua hartioista. "Oi! Miksi syytän itseäni kun voisin syyttää sinua!" Jaskan pää painui alas. "Mutta taakka raskas on kantaa, kuin Midaksen lahja, mut mulle vain suotu tää on."
"Se on kohtalosi, lannistumaton!"
"Mutta rauhaa en mä saa, sitä sielu haluaa!"
"Ken etsii kunnes löytää sen, kotioven avaimen", itki Palmu.
Jaskan siivet loistivat nyt kuin Feeniks-linnulla kun hän nousi ylös. Teräksinen zeppeliini lipui kattojen yllä - lupaus tulevasta maailmasta. Ja lasten silmät hehkuivat sillä he, rakas lukija, he eivät tienneet totuutta Superjaskasta.