Istuin kotona, kaikessa rauhassa, päivän jälkeen, koneeni edessä. Olin ottanut housuni pois. Kaivelin muniani, ihan rauhallisesti vain, ilman mitään erityisiä motiiveja, silittelin niitä ja paijailin ja annoin niiden tuntea että ne olivat olemassa ja ne olivat tärkeitä. Tunsin kuinka ne muljahtelivat pussukoissaan kuin öljytyt mäyrät ja kikattelin. Mutta tällä kertaa pääasia eivät olleet kivekseni, vaan juna joka tuli seinästäni läpi yllättäen minut melkoisella pieteetillä.

Kauhun ja pakokauhun vallassa katsoin kuinka juna huristeli ohitseni. Kaikki vaunut, joka ikinen, yksi kerrallaan, huumaavan melun vallitessa. Ainoa syy miksi en paskonut housujani oli se että olin ottanut ne pois, mutta nyt vedin ne nopeasti jalkaani, tarkistin että lompakkoni oli epämuodikkaasti mutta tässä tilanteessa onnekkaasti taskussani, ja lähdin juoksemaan, sillä miten olisin voinut junan tulemisen jälkeen jäädä paikallenikaan istumaan? Tässä päätöksessä auttoi myös se että katsoin kuinka kaukaisuudessa juna kääntyi, tiukka U-käännös jollaista en olisi uskonut junan pystyvän tekemään, ja tuli minua kohti. Ja se että olin paskonut tuolilleni.

Joten lähdin juoksemaan. Lähdin sivusuuntaan, siinä toivossa että juna syöksyisi uudestaan ohitseni ennen kuin se kääntyisi, ja suuntasin ulos, ulos tuosta reiästä jonka juna oli puhkaissut seinääni, kohti pyörääni. Halusin pakoon. Kädet täristen otin pyörän lukon pois ja, junan taas lähestyessä, ryhdyin polkemaan kuin viimeistä päivää. Sitten tajusin että tämä ei ollut järkevää, nostin pyörän kantoon ja lähdin juoksemaan. Tämä olisi ollut vielä tyhmempää ellei edessäni olisi ollut puisia portaita joita pitkin pyörä ei voi ajaa. Tai juna liikkua. Tämän olin onneksi saanut todeta jo aikaisemmin. Suuressa junaseikkailussa. Joka ei ollut tämä junaseikkailu.

Pääsin portaat ylös. Olin voittanut hetken aikaa - alhaalla juna teutaroi ja vikuroi, janoten vertani, etsien pääsyä luokseni. Nyt hyppäsin pyörän selkään ja poljin kuin hullu. Särkänniemen kohdalla katsoin taakseni. Sieltä juna tuli, ajaen pitkin ajotietä, viskellen autoja tieltään kuin härkä viskelisi ihmisiä. Myös ihmisiä viskeli tieltään juna. Ja kohteena sillä olin minä. Tarvitsin lisää nopeutta. Bussi! Junan luontainen vihollinen! Tietysti!

Bussi oli onneksi juuri pysäkillään, ja hyppäsin sisään. Bussikuskikin näki junan ja painoi kaasua. Yritin mennä istumaan, mutta minun piti silti maksaa matkani, minkä teinkin, pitäähän sitä nyt TKL'n sääntöjä noudattaa. Minne mennä, minne mennä? Arvaatte varmaan minne menin! No rautatieasemalle tietysti! Rautatieasemalle meno tässä tilanteessa on aivan loogista - juna, rautatie, tiättekste? Minä tiesin mitä tehdä.

Juuri kun olin hypännyt rautatieaseman pysäkillä pois juna ruhjoi bussin alleen. Katsoin kahden metallisen luontokappaleen taistelua kyynel silmässäni. Jää hyvästi, jalo bussi - suoritit tärkeimmän uhrauksen minut pelastaaksen, uhrauksen jota en voisi koskaan maksaa takaisin. Junan huomio oli nyt kiinnittynyt bussin tuhoamiseen, mitä se tekikin puuskuttaen ja valojaan vilkuttaen, kunnes en enää hennonut nähdä tuota karnagea. Minulla oli tehtävä. Juoksin sisään rautatieasemalle.

Ykköslaituri. Portaat ylös. Katse eteen - ja siinä on juna. Edessäni. Kahdenkymmenen metrin päässä. Tasantella. Aika pysähtyy. Minä en pysähdy. Tiedän mitä tehdä. Hyppään raiteelle. Juna siirtyy - se siirtyy sivusuunnassa, miten se on mahdollista - raiteelle. Ja juuri kun ajattelen, yhden kiitävän hetkäyksen ajan, että suunnitelmani epäonnistuisi, että se ajaisi päältäni - se ei teekään niin, se jää paikalleen - ja kun kapuan ylös, sen ovet avautuvat.

Astun sisään.

Ihmiset ovat ystävällisiä. Henkilökunta on ystävällistä. Vessat siistejä. Ei jälkeäkään junan hulluudesta. Se lähtee liikkeelle. Se puksuttaa ja kolisee niin kodikkaasti. Kaikki on kohdallaan. Mutta sitten muistan ettei minulla ole lippua - ja kondyktööri ei ota selityksiäni kuuleviin korviinsa. Hänen ei tarvitse, onhan hän viiksekäs, perheellinen mies.

Joudun jäämään pois Toijalassa. Huudan. Huudan.