”Voi hyvänen aika mikä iso ja outo ja limainen asia jalkani alta oikein pompahti pois!”, huudahdin kulkiessani pellon viertä. Nopean havaintokykyni ja nopeiden refleksieni ansiosta jalkani kuitenkin siirtyivät nopeasti ja hallitusti eteenpäin, enkä joutunut kaatumaan ojaan. Huomasin jalkani alta pompanneen olion olleen sammakon.

”Sammakko”, aivoni prosessoivat. ”Sammakko...” Pudistin päätäni ja karkoitin ajatuksen sammakosta. Ei, ei sammakkoja.

 

Jatkoin matkaani. Olin menossa orgasm, siis orgas... oriGAMI-tunnille hiihoohaa hekottelin itselleni, ”mitenkäs nyt noin ajatuksissani lipsahdin”. Pälyilin hetken hieman nolona ympärilleni ja naureskelin tukahtuneesti. Kaikkialla oli pimeää, edessäni eteni vain kapea polku ja taskulampun himmeä spottivalo, joka väpätti, sillä käteni väpätti vimmatusti. Minulla oli diagnosoitu niin sanottu ”runkkarin käsi”.

Kun vihdoin pääsin vanhalle koulurakennukselle, jolla origami-tunnit pidettiin, oli matkalla tapahtunut monia muitakin asioita, joita vain en jaksanut ajatella. Tärkeintä oli se, että olin nyt perillä. Paikkamme oli ala-asteen käsityöluokka. Pöydät oli sijoiteltu kaikki seinien viereen, niin että jokainen oppilas oli omalla koneellaan eikä nähnyt muita. Asettelu oli kuin Panoptikon, päähäni välähti ja tuo opettajan julmuus sai minut melkein oksentamaan kauhusta.

Tätä tuntia varten huoneen keskelle oli kuitenkin siirretty nyt yksi pöytä, jonka ympärillä oli kolme tuolia. Luokkahuoneessa oli lisäkseni vasta yksi henkilö. Nurkissa seisoi pimeä. Valo ei ylettynyt niihin. Lattia narahti, henkilö huomasi saapumiseni ja kääntyi katsomaan. Hänen pitkä vaalea tukkansa heilahti pään heilahduksesta, ja huokaisin kauhusta.

 

”Ai hei!” hän huudahti iloisesti. Tunsin pakottavan tarpeen hiplata paidan helmaani. Tervehdin häntä takaisin, mutta koetin pitää ääneni neutraalina. Hän ei saisi epäillä, että minä epäilin. Varjot levenivät. En tiedä, miten, mutta ne vain levenivät. Yhtäkkiä tunsin, kuinka naisen käsi kosketti olkapäätäni ja kiljaisin kolmannessa oktaavissa: nainenhan oli viiden metrin päässä ja katsoi minua edelleen sama seesteinen katse kasvoillaan (liian seesteinen, tajusin, ja vaikka sillä hetkellä olin kaiken kaaoksen keskellä tuo huomio oli kirkas ja selkeä). Tunsin kauhun väreiden kulkevan ihoani pitkin, kuin pienet hiiret. Tai majoneesi. Tai mikä tahansa, vaikka vaate, jota liu’utetaan iholla. Tavallaan se oli myös kiihottavaa, tajusin, vaikka edelleen aivoni olivat kuin syväjäädytetyt. 

Joku laittoi valon päälle ja varjot katosivat. Käännyin vauhkosti katsomaan oviaukkoa kohti. Opettajamme oli saapunut. Kaikki tapahtui niin nopeasti, en ehtinyt ajatella. Mutta kuin mitään ei olisi tapahtunut, nainen luokkahuoneessa siirtyi pöydän ääreen ja myös opettaja käveli hymyillen ohitseni ja kehotti kädellään istumaan myös.

Pöydällä oli pino vaaleita papereita, kuten aina. Istuimme paikoillemme. Opettaja otti paperin esiin.

 

”Tänään meillä on vuorossa origami-sammakko”, hän sanoi. Sydämeni pysähtyi. Oikeastaan tuntui siltä, kuin sydämeni olisi räjähtänyt. Tämä ei voinut olla sattumaa, ääni hoki päässäni. Miten pystyisin pysymään rauhallisena, miten? Sammakot... nuo akilleen kantapääni. Hiljaisuus velloi paksuna massana luokassa.

 

Sanottuaan päivän origamin, opettaja nosti katseensa paperista minuun ja naiseen. Vastasin katseeseen, ja aivan sekunnin murto-osan hänen kasvoillaan näkyi julma, susimainen hymy, joka samantien katosi vanhaan yhteiskuntakelpoiseen ja soveliaaseen hymyyn, jonka avulla tuo vanha paska oli aikoja sitten saanut työpaikan kylän grilliltä. Sieltä hän vähitellen kohosi tähän virkaansa, origami-opettajaksi kansalaisopistoon. Tunsin yhtäkkiä nopean halveksunnan ilmavirtauksen.

Ilmavirtaus meni housuihini asti. Minun piti taas peittää huoahdukseni. 

Aloimme taittelun. Se oli hyvin vaikeaa. Opettajamme teki liikkeensä nopeasti, yritin pysyä perässä, mutta tässä vaiheessa tunnelmani oli niin eroottisesti latautunut, että en enää kyennyt. Lisäksi ”runkkarin käteni” olivat aivan toivottomat tässä touhussa. Taittelin aivan päin vittua!

Vittu... 

 

Pudistin päätäni, piti keskittyä. Yritin seurata opettajamme nakkisormia kun ne taittelivat paperia. Miten nuo sormet saattoivat olla niin näppärät, tuskailin mielessäni. Paperissani oli erilaisia taitoksia aivan väärillä kohtaa, mutta itseylpeyteni esti minua ottamasta puhdasta paperia. Käteni hikosivat, paperi alkoi tulla myös kosteaksi.

Kosteaksi...

 

Minuutit kuluivat. En enää tiennyt aikaa. Opettajallamme oli kahdeksan valmista sammakkoa. Hän oli asettanut jokaisen valmiin sammakon seisomaan pöydän ympärille tuijottamaan meitä. Ne valvoivat työtämme. Nainen, joka istui minua vastapäätä ja taitteli keskittyneen kiihkeästi, oli myös kohta valmis ensimmäisen sammakkonsa kohdalla. Jalat puuttuivat vielä häneltäkin, mutta ne olivat vaikeat. Olisipa minullakin jalat, ajattelin. Ai mutta niinhän minulla olikin, muistin, kosketin jalkojani epäilevästi ja hämmennyin taas. Vilkaisin opettajaa ja naista – olivatko he huomanneet kenties, että olin hetken aikaa luullut, että minulla ei ole jalkoja? Olin varma, että he olivat huomanneet. He eivät vain sanoneet. Paperi kahisi, nurkat olivat edelleen pimennossa, hengitykset kävivät tiiviimmiksi, katseet vilkuilivat toisten papereita, käsiä, sormia... jalat, jotka vaihtoivat asentoa vihjailevasti. Viekas hymy, joka äkkiä karahti jommankumman kasvoille ja katosi yhtä yllättäen neutraaliin keskittymiseen. Tunsin, kuinka hikipisara valahti ohimolta poskelle. Yritin pyyhkiä sen huomaamattomasti esittämällä, että haukottelin.

 

Yhtäkkiä, kun opettajamme oli taitellut eläimelliset 44 sammakkoa, menetin itsekontrollini. Se ei oikeastaan tapahtunut hetkessä, vaan vähitellen. Neljäkymmentäneljä tuijottavaa sammakkoa. Tunsin niiden heräävän eloon. Kuulin niiden kurnuttavan. Nainen edessäni alkoi kurnuttaa. Tuo kurnutus oli seksikkäin ääni, mitä olin ikinä eläessäni kuullut. Tunsin vihdoin tämän kaiken tuskan muuttuvan ihanaksi lämmöksi, joka sytytti minut sykkimään. Sitten tulin. Se oli ihanaa.  

Opettajan ja naisen ruumiita ei koskaan löydetty. Luokkahuoneesta löydettiin vain neljäkymmentäkahdeksan origami-sammakkoa, joille jokaiselle oli liimattu erikseen myöhemmin pippeli (se olin minä).

Kävelin rauhallisin mielin kotiin ja mietin lämpimin ajatuksin kaikkia elämäni kokemuksia lapsuudesta tähän päivään saakka.