Olen kirjoittanut tarinoita kuolemasta. Olen kirjoittanut tarinoita seksistä. Olen kirjoittanut tarinoita joissa ihmiset muuttuvat ja tarinoita, joissa ihmiset tappavat itsensä. Tänään en kirjoita mistään näistä. Lisäksi tässä tarinassa on huomattavan vähän kirosanoja - tarkkaa määrää en kerro, sen voit laskea itse.

Tämänkin tarinan olisi voinut aloittaa jollakin muulla tavalla, mutta päätin aloittaa sen miten aloitan. Rakas lukija on varmaankin jo kärsimätön, ja toivoo, että pääsisin tarinassani vauhtiin. Mutta rauhoitu! Sillä onhan paras ateria sellainen, jonka eteen on nähty vaivaa, ja nälkäiselle miehelle toisen miehen roskat ovat päivän pelastus. Siispä pitemmittä puheitta aloitan tarinani. Eikä tarina ala sanoilla "Puu kasvoi." Ehei, ei tällä kertaa - ei nyt.

Puu

Postista tullut lähetyslappu sai Jakobin aluksi lievän hämmennyksen valtaan, mutta ensitunteen jälkeen hänen järkensä palasi normaaleille, vakaille urilleen. Hän oli siis saanut postista paketin. Paketissa ja postissa, erikseen tai yhdessä, ei sinällään ollut mitään erityistä dramatiikkaa, mutta Jakob sai vain vähän postia. Hän ei myöskään ollut tilannut mitään, joten tieto paketista, joka olisi noudettavissa lähimmästä postin toimipisteestä kello 16 jälkeen, oli hänelle pieni yllätys. Hetken hän leikitteli ajatuksella, ettei noutaisikaan pakettia, mutta pian hän kuitenkin jo veti takin niskaansa ja asteli ulos. Matkalla postille hän soitti puhelun ja joutui väistämään lätäkköä, jonka viime päivien tauoton vesisade oli omassa ylhäisessä viisaudessaan koonnut tielle.

Paketti oli pieni ja lähes täysin kuutiomainen. Sen päälle oli liimattu lappu, johon oli kirjoitettu kirjoituskoneella Jakobin nimi ja osoite. Koko komeus oli kääritty ruskeaan käärepaperiin. Jakob kiikutti paketin kotiinsa ja avasi paperit. Sisältä paljastui hyvin pelkistetty, ruskeapahvinen laatikko, jossa oli nostettava kansi. Paketin sisällä oli ensisilmäyksellä vain pumpulia. Mutta kun Jakob nosti pumpulin pois, paljastui pumpulin sisältä siemen. Se oli iso, lähes tammenterhon kokoinen, kiiltävän mahonginvärinen ja sen pinnalla näytti olevan hienoa hopeanväristä nukkaa. Siinä siemen oli, valkealla pumpulilla, täysin liikkumattomana.

Jakob ravisteli rasiaa hämmentyneenä. Pumpulin alta luiskahti sängylle rusehtava paperinpala. Sille oli kirjoitettu kaunokirjoituksella teksti: "Istuta keväällä." Teksti oli kirjoitettu mustekynällä, sormella pintaa vedettäessä saattoi tuntea kirjoituksen paksuuden. Lapussa ei lukenut mitään muuta, ei laatikossakaan ollut mitään muuta, paitsi tietysti siemen, joka oli nyt sängyllä pumpulitukon vieressä. Siinä kaikki.

Tuli talvi, ja Jakob oli jo unohtanut siemenen. Hän oli laittanut sen takaisin laatikkoon ja viskannut laatikon siihen piirongin lokeroon, jossa pidettiin asioita jotka olivat tärkeitä ja vaatisivat käsittelyä, mutta jotka eivät olleet niin tärkeitä että niille pitäisi tehdä jotain nyt, mutta sen sijaan melko pian. Jakob muisti siemenen aina välillä, ja iltaisin häntä joskus vaivasi ajatus siitä, että joku oli nähnyt suuren vaivan lähettääkseen hänelle juuri tuon lahjan. Kuitenkin hän oli jo päättänyt istuttaa siemenen kevään tullen, sillä uteliaisuus oli ihmisluonnon peruspiirteitä.

Kevät tuli kuten kevät aina tulee: viipyillen, kainostellen, ja lopuksi rohkeasti. Sulavan lumen alta paljastuivat ylivuotiset vaahteranlehdet, kellastunut ruoho ja uusien tuppaiden heleä vihreys. Jakob siivosi keväällä pihaansa ahkeraan. Vaimo oli kuollut, mutta häneltä oli jäänyt ainakin yksi asia Jakobille asti: kiinnostus puutarhaa kohtaan. Jakobin rintamiestalon pihalla kukkivat atsaleat, leijonankidat, ukonhatut ja verenpisarat, kasvit, joiden kukat olivat yhtä mielikuvituksellisia kuin niiden nimet. Siperiankärhö koristi vanhaa lankkuaitaa, ja verivaahteran tummanpunaiset lehdet näyttivät syksyn saadessa liekehtivän. Jakobin puutarha oli pieni, mutta silti hän hoivasi sitä koko puolihajamielisellä olemuksellaan. Joskus hän grillasi makkaraa ja joi oluen juhannusruusujen ympäröimänä.

Maa oli jo pehmeää. Multaa oli paljon, olihan talo aikoinaan rakennettu vanhan viljelystilan päälle eikä noita tiloja rakennettu ihan mihin vain. Verevä, paksu multa oli vielä kylmää, mutta huhtikuussa routa oli sulanut. Tuohon multaan Jakob työnsi lapionsa ja keveästi ja helposti kaivoi maahan pienen kuopan. Siihen hän asetteli tuoretta uutta multaa, siemenen ja peitti kaiken mullalla, hellästi maata tasoitellen. Samalla kun hän sai viimeisen lapiollisen maata heitetyksi paikan ylle, valtasi hänet hetkeksi helpotuksen tunne. Kuka tuon mystisen kirjeen olikaan lähettänyt saisi nyt luvan olla tyytyväinen, olihan Jakob tehnyt sen, mikä hänen osakseen oli noin yllättäen saanut.

Toukokuun humiseva aika oli ohi, ja kun Jakob palasi ansaitulta lomaltaan Lapista, kohtasi hän ensimmäiseksi puutarhansa. Kevään kirkas vaalea vihreys oli jo kadonnut, ja kasvillisuus oli jo vihreää. Voikukat kukkivat leikkaamattomalla nurmikolla. Mutta Jakob ei huomannut tuosta mitään, vaan hän katsoi paikkaa, johon oli puun istuttanut. Sillä puu sillä paikalla kasvoi, vajaan metrin mittainen tosin vain, mutta kasvoipa silti. Sen runko oli pikimusta ja pitkulaiset lehdet roikkuivat kuin riippakoivun vastaavat. Kapea, norja runko oli suora, oli kuin puu olisi ollut maasta ylöstyöntyvä keihäs. Mutta se oli silti jo metrin mittainen, vain seitsemän viikkoa istutuksen jälkeen. Jakob ravisteli päätään. Hän aavisteli saaneensa niskoilleen jonkun jäynämiehen lähettämän puutarhakasvin. Liekö tuo puu edes eläisi, vai valtaisiko se hänen puutarhansa juurillaan ja vesoillaan?

Jakobin huolet näyttivät olevan turhia. Puu kasvoi ja voi hyvin, ja syksyn ja sateiden taas saapuessa se oli jo miehen mittainen. Kun ruska sai, muuttuivat tämän puun tummanvihreät lehdet nopeasti lähes mustiksi ja tipahtivat sitten maahan pienimmästäkin tuulenvireestä. Vain musta, riivitty runko sojotti keskellä pihaa. Jakob aitasi puun huolellisesti rusakoiden ja kauriiden varalta ja antoi puutarhansa vaipua talven horrokseen.

Sydäntalvella Jakob katseli puunsa rankaa, joka kohosi lähes uhkaavan tummana vitivalkoisen hangen keskeltä. Kontrasti oli hätkähdyttävä. Jakob kävi kirjastossa lainaamassa pari puutarhaopasta ja ruotsalaisen "Puutarhojemme puut ja pensaat" -oppaan, joka käsitteli melko kattavasti puutarhojen yleisiä ja vähemmän yleisiä puita. Sembrat, tuijat, poppelit, jalavat, pyökit ja salavat tulivat Jakobille tutuksi, kun hän ruokansa ääressä hajamielisesti selaili teosta. Mitään hänen puutaan muistuttavaa ei kuitenkaan löytynyt.

Seuraavana kesänä puu kasvoi lähes päätähuimaavalla vauhdilla. Heinäkuussa se oli jo neljättä metriä pitkä ja kasvatti uusia oksia hurjaa vauhtia. Vanhojen oksien tyvet alkoivat kaareutua, ja niistä oli aavistavinaan tiettyä käärmemäistä kiertoa, joka oli nuoremmalta vesalta vielä puuttunut. Jakobin jatkuvat harharetket puuoppaiden pariin saivat miehen hermostumaan, ja niinpä hän eräänä kauniina päivänä otti puusta valokuvan ja lähetti sen Yliopiston kasvitieteilijöille. Muutaman päivän päästä hän sai välttelevän ja karttelevan vastauksen, jossa puuta otaksuttiin joksikin jalavaristeymäksi, tosin "hybridien tyypillisiä piirteitä ei ainakaan näytekuvasta erota". Puutarhaliitto ei osannut auttaa, ei myöskään Suomen Puuseura Ry. Jakobia moinen osaamattomuus hieman korpesi, mutta hän joutui myöntämään itselleen, että eiväthän koulutetutkaan miehet olleet voineet kaikkea nähdä. Liekö puu sitten jokin kaukaisemman mantereen eksoottinen kasvatti, kuka tietää.

Elokuussa Jakobille soitettiin, ja kerrottiin, että kaksi kasvitutkijaa sattuivat olemaan paikan lähellä ja tulisivat mielellään katsomaan puuta. Jakob myöntyi. Kasvitutkijat kiertelivät puuta pitkään, kasvoillaan koulutettu ilmeettömyys, ja kaksi tuntia myöhemmin he soittivat ovikelloa ja ilmoittivat kohteliaasti, että he eivät vielä osanneet sanoa mikä puu oli kyseessä, mutta heillä olisi aavistus ja he palaisivat asiaan. Tämän jälkeen oli hiljaista. Jakobin työkiireet saivat hänet unohtamaan puun, mutta joskus, kun hän kävi katsomassa puutarhaansa, tuon oudon puun olemus sai hänet tuntemaan onnellista kiihtymystä mutta myös kalvavaa pahaenteistä epäilyä.

Taas tuli talvi, ja jälleen se meni. Ja jälleen koitti kevät, ja jälleen puu kasvoi. Ja se kasvoi lujaa. Edelliskesän mitoista se oli venähtänyt taas metrin, ja tyvi oli jo paksu. Naapurin pihalla kasvoi pihlaja, joka oli Jakobin puuta huomattavasti vanhempi, mutta siinä missä pihlajan tyvi oli halkaisijaltaan arviolta 25 senttiä, oli Jakobin puu jo yli neljättäkymmentä. Alimpien oksien tyvet vääntyivät suven kuluessa yhä enemmän, mutta runko oli edelleen suora. Kauniit lehdet roikkuivat ja Jakob huomasi, että puun alla ruohikko oli paksua ja vihreää, kuin matto jolla lepäillä. Hän kulutti tänä kesänä enemmän aikaa puutarhassaan. Hellästi hänen kätensä tarttuivat kastelukannuun ja ruokkivat tomaatintaimia, ryytisalviaa, sormustinkukkaa ja pientä koristeomenapuuta. Angervojen mesikasteen tuoksu kesäillassa oli Jakobin mieleen, ja hän pitkin eräänä iltana pienet kekkerit ystävilleen. Hän kitki, kylvi ja niitti, ja kuitenkin hänen mieltään varjosti tuo lahja jonka hän oli varomattomasti ottanut vastaan.

Jakob selasi internetiä, hän lainasi kirjoja, hän lähetti kuvia aina Ruotsiin asti - ja aina vastauksena oli epäselvää mutinaa joka yritti peittää alleen tiedon puutteen. Tänäkin kesänä kasvitutkijat palasivat, ja ihmettelivät puun kokoa, ja sen outoa olemusta, ja taas he poistuivat otettuaan muutamia lehtiä mukaan. Ja taas Jakob katseli syksyä, puun putoavia kirjavia lehtiä, ja lumen tuloa, ja kaiken vaipumista pimeyteen ja valkean maton alle. Talviyönä mustaa puunrunkua ei aina nähnyt, mutta Jakob tunsi sen joka oksankärjen ja näki jo sielunsakin silmin, miten puun luonnottoman suora runko nousi ylös.

Kuudennen vuoden keväänä Jakob katsoi puuta ja näki sen turvonneet silmut. Vuodet olivat vierineet ja hänen silmäkulmissaan saattoi läheltä nähdä iän tuomia kapeita hämähäkinseittejä, ja kaiken tuon aikaa oli puu ollut hänen mukanaan. Toukokuussa hän sitten marssi ulos eräänä sunnuntai-aamuna, käveli vajaan ja haki kirveen. Moottorisaha pitäisi huoltaa, mutta eiköhän yksi puu nyt kirveelläkin kaadu, ajatteli hän. Takaraivossa kolkutti kysymys siitä, miksi hän juuri nyt haluaisi kaataa puun, mutta hän hautasi sen. Hän oli saanut kyllikseen siitä, sen tuntemattomuudesta.

Kirves iskeytyi puunrunkoon ja Jakobin kädet tärähtivät. Hän pudotti kirveen maahan ja kirosi syvään, harvinaista sekin. Kirveen terässä oli pieni lommo, ja puun mustassa, lähes sileässä kuoressa näkyi vain pienen pieni lovi. Jakob tarttui uudestaan kirveeseen, pidätti henkeä ja iski uudestaan. Oli kuin hän olisi iskenyt kiveen, niin kovaa oli tuon puun aines. Kirveenjäljestä valui hieman mustaa nestettä, joka nopeasti kiteytyi hartsimaiseksi paakuksi iskujäljen päälle. Kirveen terä oli lommoilla ja tylsä. Rautapuu, välähti Jakobin mielessä, mutta hän tiesi jo omasta takaa että se tämä puu ei ollut. Yhtä kova ja periksiantamaton kuitenkin.

Moottorisaha kävi huollossa seuraavana arkena. Kun kaksi terää oli hiottu tylsiksi puun runkoa vasten, Jakob huokaisi syvään, vei sahan takaisin latoon ja vetäytyi synkkänä takaisin sisälle. Sieltä hän loi vihaisia katseita puuhun, joka oli edelleen pystyssä ja komeana Jakobin yrityksistä huolimatta. Fatalistisesti hän totesi, että ilmeisesti puun kuuluu elää. Kesällä Jakob kutsui taas kasvialan ammattilaisia luokseen. Puu sai osakseen suurta kiinnostusta, varsinkin, kun Jakob oli kertonut sen kovuudesta. Liekö kyseessä jokin rautapuun alalaji?, oli yleisin kysymys, ja aina se ammuttiin alas auktoriteettien suulla.

Talven tullessa Jakob alkoi näkemään unia. Hän näki harvoin unia, ja silloinkin sisällöt olivat tarkoituksettomia ja tapahtumaköyhiä kertauksia arkipäivän rutiineista. Nyt hänen unissaan kuitenkin kohosivat harmaat ja valkeat vuoret ja rosoiset laavakalliot. Unissa kuohuvan meren rannoilla lepäilivät sanoinkuvailemattomat eläimet, viisijalkaiset, kolmisilmäiset, pienet ja avuttomat. Ukkosmyrskyt repivät ilmaa. Kerran Jakob näki unta, jossa hän seisoi kalliolla ja laavavirta oli saartanut hänet. Se kuitenkin tuntui jotenkin mitättömältä sivuseikalta, sillä hänen piti kasata kivistä keko, muuten piikkiselkäinen olento... tekisi jotain. Unissa ei ollut hirviöitä, oli vain kova maa, kuuma meri ja sen välissä eriskummallisia luontokappaleita, anatomisia kokeiluja jotka oli heitetty jo mielikuvituksenkin romukoppaan. Siniset kärsälliset olennot makasivat sätkien hietikolla tehden hidasta kuolemaa.

Unet olivat jotain uutta Jakobille, ne kiehtoivat mutta myös pelottivat häntä. Hän puhui niistä ystävilleen ja muisti sitten lukeneensa nuorena kirjan, jossa puhuttiin ennen hirmuliskojen aikaa eläneistä olennoista. Olisivatko nuo hänen uniensa oliot juuri niitä? Ystävä kertoi, että olisi mahdollista, että ihminen näkee unia asioista jotka ovat tapahtuneet kymmeniä vuosia sitten ja jotka hän oli jo unohtanut. Ehkä jokin sai sinut muistamaan ne alitajunnassasi, vaikkapa uutisten pätkä tai kuultu radio-ohjelma, ehdotti ystävä. Jakobista tämä selitys oli aivan yhtä hyvä kuin muutkin.

Yhdestoista vuosi kului. Jakob oli jo vanhempi herrasmies, hidas ja rauhallinen. Hän nautti suuresti puutarhanhoidosta ja vanhoista kirjoista. Juuri tulikukkia tutkiessaan hän huomasi, että maa hänen mustan puunsa alla oli kuivaa. Poissa ja kadonnut oli vihreä nurmi, tilalla vain kituvaa ja kuivaa heinää. Maa oli kuin harmaata tomia. Jakob ärsyyntyi. Kenties loiset tai myyrät olivat kaivautuneet mustan puun juuristoon ja sieltä käsin tekivät tihutöitään hänen puutarhassaan. Lannoitettuaan maan ja asetettuaan paikalle uutta verevää multaa Jakob oli tyytyväinen, sillä näytti siltä, että ensiapu tepsi. Pian nurmi oli jo vihreää.

Näinä vuosina hänen puunsa luonne sai monet vieraat katselemaan sitä äimistyneenä. Syysmyrskyjen riuhtoessa jo ränsistyneen verivaahteran ja naapurin pihlajan latvoja saattoi musta puu vain heilua hiljaa. Joskus pienikin tuuli sai sen vapisemaan niin, että Jakob pelkäsi puun pian kaatuvan hänen talonsa päälle. Eikä puussa ollut koskaan hyönteisiä tai lintuja. Syksyisin levottomat sinitiaisparvet liikkuivat pitkin omakotitaloalueen puita, etsien ruokaa karmivaa muuttomatkaansa varten, mutta musta puu oli aina hiljainen ja kietoutunut omaan yksinäisyyteensä. Jakobin puunrungolle ripustama linnunpönttö sai asukkaakseen vain hämähäkin, joka kutoi sen suuaukolle seittinsä ja odotti siellä uhriaan.

Kun seitsemäntoista vuotta oli kulunut puun istuttamisesta, oli se jo valtava. Sen latvus humisi - tai olisi humissut - yli kahdenkymmenen metrin korkeudessa, sen runko oli tyveltä toista metriä paksu ja sen paksut alaoksat kiemurtelivat kuin käärmeet toisiinsa punoutuneina. Se hallitsi maisemaa majesteettisena mutta samalla karmivana. Sen runko oli edelleen viivasuora ja lähes neitseellinen. Vain Jakobin kirveenjälkien kohtaan oli kasvanut ruma, musta pahka. Ja puun juurella maa kuoli, eikä siihen auttanut lannoite.

Jakob oli vanhojen kirjojen himossaan paiskautunut holtittomasti siihen, mistä ihmisiä aina varoiteltiin. Hänen ex libriksensä kasvoi vauhdilla, ja niin hupenivat hänen rahansakin. Yhä suurempi osa kului vanhoihin saksankielisiin kirjoihin, venäläisiin tarinoihin metsistä, Appalakkien ikimetsien intiaanien kertomuksiin. Jakob oli amatööri, mutta arvostettu vieras Mytologian Ystävyysseurassa, jossa hän piti välillä luentoja ihmisten ja kasvien välisisistä suhteista ja niiden mytologiasta. Mutta aina Jakob kertoi puustaan, siitä puusta jota kukaan ei tuntenut. Ja aina hänen kirjastoonsa ilmestyi vain uusia kirjoja. Jakob ei välittänyt - yksinäisenä miehenä hän söi vähän ja sai paljon ilmaiseksi.

Eräänä päivänä Jakobia lähestyi kokouksen jälkeen hänen itsensä ikäinen herra, joka esittäytyi hienotunteisesti Herra M:ksi. Herra M:n sofistikoitunutta pukukokonaisuutta oli pilaamassa vain kauluspaidan juoponnappi. Herra M esittäytyi, kiitti Jakobia luennosta ja pyysi kanssaan kahville.

Jakob muisti herra M:n. Tämä oli tuore jäsen, vasta muutaman kerran kokouksissa käynyt. Aina hän oli ollut hiljaa, kuin puu, hymähti Jakob itsekseen. Ja tehnyt suunnattomalla mielenkiinnolla muistiinpanoja, jotain, jota kukaan ei kokouksissa tehnyt. Ei ainakaan kukaan täysijärkinen. Toisaalta kukaan täysijärkinen ei myöskään pitänyt tweed-takkia kuten Herra M, joten Jakob arveli, ettei herra kenties täysijärkinen ollutkaan. Herran puheista täysijärkisyyden puutetta ei kylläkään havainnut. Hän oli eloisa, vilkas ja puhui nopeasti mutta hieman takeltelevasti yleiskieltä.

Jakob ja Herra M astelivat sisään Ravintola Kananpoikaan ja tilasivat tuopilliset tummaa slovakialaista olutta. He istuutuivat sivupöytään ja Jakob hengähti syvään. Herra M aloitti tarinansa kertomalla siitä, miten hän on ihaillut Jakobin luentoja. Hän kehui Jakobin syvällistä näkemystä kasvien roolista mytologiassa ja tämän melko terävää havaintoa siitä, että lähes kaikilla myyttisillä kasveilla oli ollut jonkinlainen funktionaalinen tehtävä niiden myyttisen arvon lisänä.

Mutta, sanoi herra M, ja tämän tarinan jälkeen ei Jakob enää koskaan ollut entisellään, sillä herra M sanoi siis, että mutta Jakob oli unohtanut erään tärkeän yksityiskohdan. Hän oli kertonut Yggdrasilista, maailman puusta, mutta unohtanut toisen, jo kauan sitten obskuureihin katalogeihin kadonneen tarinan.

"Sillä uskotaan: on olemassa puu, joka kasvaa vain kerran. Se kasvaa aikojen välissä ja vain yksi kerrallaan. Se kasvaa ja elää, se kasvaa hyvin ja nopeaan eikä sitä voi tappaa. Maan päällä se kasvaa kun aika kypsä, mutta maan alla sen juuret kyntävät yhä syvemmälle ja syvemmälle maaperään. Sen juuret tunkeutuvat läpi maan, soran ja peruskallion, läpi maan vaipan ja maan kuoren. Se tavoittelee juurillaan maailman ydintä ja sen saavutettuaan se kukkii ensimmäisen ja ainoan kerran."
Jakob hörppäsi tuopistaan. "Sattuuko tämä puu olemaan musta?", kysyi hän, sillä hänelle puun tärkein määritelmä nykyään oli se, oliko se musta vaiko ei.
"Kyllä", sanoi Herra M. "Se on juuri samanlainen puu kuin se, jota olette kuvailleet."

Jakob rynnisti kohti kotiaan. Hän juoksi ovelle, avasi sen, riisumatta kenkiään hän juoksi takaovelle ja astui ulos.

Puu kukki, mitä se ei ollut tehnyt vielä muutama tunti sitten. Sen kukat olivat kirkkaan siniset, luonnottoman suuret, piikkiset ja oudot, ja niistä levisi kumma tuoksu, joka toi mieleen rikin ja märän asfaltin. Koko puu tuntui huojuvan hitaasti, kaikki nurmikko oli kuollut, oli lämmintä. Naapurin pihlajan lehdet nuokkuivat. Kukat liikkuivat hiljaa ja kaukaa jalkojensa alta Jakob kuuli hiljaista natinaa, kuin peruskallio olisi lohkeillut jossain. Jakobin olkapäähän taputettiin ja hän kääntyi nähden Herra M:n, hikisenä ja huohottavana. Oliko hän juossut koko matkan ravintolasta Jakobin perässä?
Herra M nojasi käsillään polviinsa. "Niin, en esittäytynyt, nyt lienee viimeistään sen aika", puuskutti hän. "Olen Mathias Kruger."
"Mitä tapahtuu kun puu kukkii?", karjaisi Jakob naama vääristyneenä ja tarttui Mathiasta kauluksesta. "Mitä?"
Mathias hymyili vaivautuneesti.
"Siinä tarussa maailma loppuu silloin."
Jalkojensa alla miehet tunsivat peruskallion natisevan.