Pyllytär hieroi rintojaan ja korjasi kiikarikiväärinsä tähtäintä. Huolimatta siitä, että kohde oli vain viiden metrin päässä, Pyllytär oli silti ottanut rakkaan kiikarikiväärinsä mukaan. Sen kylmä, teräksinen perä oli kuin Pyllyttären vanha ystävä, joka vaatien kosketti hänen poskeaan, valmiina potkaisemaan sitä kuin hevonen potkaisee hevostyttöä joka on ottanut liikaa erivapauksia hulmuavaharvaisen heppatoverinsa yksityisyyttä ja koskemattomuutta kohtaan. Mutta vaikka Pyllyttärellä oli kohde kiikarissa, valmiina kuolemaan 72 neitsyensä povelle, Pyllytär odotti, tietämättä miksi. Hänen suunsa kiristyi.

Maghrebin musta mato! Siinä tuo länsimaisen yhteiskunnan vihollinen oli. Pyllyttären sormet syyhysivät ja hieroivat aistillisesti kiväärin liipaisinta - kiikarikiväärihän on kuin nainen, Pyllytär mietti, kunnon kosketus liipaisimesta aiheuttaa laukeamisen. Ei siten että Pyllytär olisi lesbo. Pyllytär kiristeli suutaan muistellessaan kaikkia niitä kertoja jolloin häntä oltiin kutsuttu lesboksi vain sen takia että hän oli rikosta vastaan taisteleva kamppailijatar, yön musta kostaja, seksikäs ihonmyötäisessa asussaan. Vielä enemmän hän muisteli kuitenkin kaikkia niitä kertoja jolloin hänen isänsä, eversti Rakkelström, oli ennustanut hymysuin että hänen tyttärestään tulisi yksi noista naisista jotka sekaantuivat omaan sukupuoleensa mitä häpeällisimmällä tavalla - "Kyllä tyttö isäänsä aina tulee!", ennusti tuo vanha häntäheikki, jossain määrin kaksimielisesti.

Niin, Pyllytär hymyili muistellessaan tuota ainoaa kertaa jolloin perheen patriarkka ei ollut tehostanut sanojaan nahkaremmin kanssa. Ja hän muisti myös ne sanat, jotka vanha eversti oli tuon viskinsekaisen juttutuokion aikana hänelle kertonut muslimeista. "Älä koskaan luota muslimiin", oli sotilasmies sanonut, "Muslimi tahtoo vain tuhota, tuhota ja tuhota. Ja siksi meidän on oltava kristikunnan miekka joka tuhoaa hänet ensin! Muista aina, tyttäreni, vaikka haluaisit pukeutua ihonmyötäiseen asuun ja taistella rikollisuutta vastaan se on vain harjoitusta sitä suurta taistoa vastaan jonka ennustan tulevan, taistoa länsimaisen sivistyksen ja mustan itämaisen barbarian välillä! Ja sen taiston käytte te, teidän sukupolvenne, sillä kaiken meidän energiamme söi ryssä."

Ja Pyllytär kuuli, ja Pyllytär uskoi, eikä uskominen ollut koskaan ollut helpompaa kuin tällä hetkellä kun Pyllytär kyyristeli tässä voimalassa, suu kireänä, venttiilin takana, tuijottaen tähtäinten läpi terroristia joka tällä hetkellä sabotoi energian pulppuavaa lähdettä tarkoituksenaan aiheuttaa tuhoava ketjureaktio. Sillä kuten ideologisissa serkuissaan, ympäristönsuojelijoissa, muslimiterroristeissa länsimainen teknologia herätti pelkkää kateutta ja tuhoamisentarvetta joka purkautui spontaaneina jihadeina. Ja jihadin välikappaleina toimivat terroristit, ja tämä terroristi oli pahin heistä kaikista. Kyllä, jopa pahempi kuin Osama. Aika vitun paha jamppa siis. Tämä terroristi oli Assam bin Sassam, Maghrebin musta mato!

Pyllyttären suu kiristyi. Viha pamppaili hänen mielessään. Maghrebin musta mato! Kun Pyllytär oli kuullut hallitukselta että Sassam aikoi sabotoida hänen kaupunkinsa rakkaan voimalan, hän oli ilmottautunut heti tuhoamaan tuon kurjan, pyyhkimään islamofasismin airueen maan päältä! Ja se oli hyvä, sillä jos hän ei olisi ilmottautunut se olisi ollut varsin ihmeellistä ja luultavasti Pyllytärtä oltaisiin epäilty muslimisympatioista ja erotettu kostajasankarivoimista, ilman vanhuuseläkettä. Ja siihen Pyllytär ei ollut valmis - lukion jälkeen kostajasankaritar oli ollut ainoa identiteetti mitä hänellä oli.

Maghrebin musta mato! Paljon ei Pyllytär hänestä tiennyt, lukuunottamatta synnyinpaikkaa ja synkkääkin synkempää terrori-iskujen sarjaa johon tuo iljetys oli syyllinen, ja lukuunottamatta sitä että aina kun hän oli nähnyt tuon arpikasvoisen miehen kuvan sanomaton raivo oli kouristellut hänen sisuksissaan kuin demonivauva joka pyrki ulos repimällä hänen kohtuaan terävillä hampaillaan. Mutta kuitenkin, nyt kun hän katsoi häntä, hänessä heräsi toinenkin tunne, tunne jota Pyllytär ei ollut tuntenut aikoihin. Kiihko! Viehätys! Hekuma!

Miten se oli mahdollista? Oliko vihan ja rakkauden välinen ohut muuri ylitetty? Pyllytär hieroi rintojaan, tällä kertaa aivan uudella pieteetillään. Oudot tunteet risteilivät hänen sisällään. Oliko tämä se syy miksi hän ei ollut painanut liipaisinta? Pyllytär kiristi suutaan. Ja sillä hetkellä Maghrebin musta mato kääntyi ja katsoi häntä, ruskeilla sulkaasilmillään, rintakarvojen paistaessa hänen terroristiasunsa nappien välistä. (Terroristiasu on vähän niinkuin ninja-asu paitsi siinä on napit.) Ja sitten, katsoen Pyllytärtä suoraan silmiin, Sassam alkoi öyhöttää.

Se oli liikaa Pyllyttärelle. Pyllytär nousi ylös, heitti kiväärinsä pois, ja horjuvin askelin alkoi kävellä kiihoittavaa toiseutta kohti. Hänen jalkovälinsä oli kuin elämän lähde, tarjoten ikuista nuoruutta kaikille halukkaille. Kyllä, Pyllytär mietti, vihdoinkin olisi mukava saada sisäänsä jotain pehmeää, lämmintä ja kovaa, ei sitä ainaista kiväärin piippua johon hänen oli joka ilta tyydyttävä, itkien, kouristellen, pakonomaisesti, ja siinä mato oli, suu pilkallisessa virneessä, ja otti Pyllyttären kireän suun vastaan omallaan, käsiensä kulkiessa Pyllyttären muotoja pitkin, ottaen röyhkeästi sen mitä hän halusi. Ja niin, pitemmittä puheitta, Pyllytär kyykistyi, alkoi tärisevin käsin avata terroristipuvun sepaluksen nappeja.

Sitten Pyllytär tajusi mistä Maghrebin musta mato oli saanut nimensä.