Johannesta otti aivoon. Häntä otti aivoon aivan suunnattomasti. Hän oli poistunut ovet paukkuen kotoa, yllätettyään vaimonsa muhinoimassa jonkun miehen kanssa Johanneksen pari vuotta sitten ostamasta parisängystä. Lapsiaan Johannes ei ollut nähnyt aikoihin. Niinpä Johannes tarpoi nyt kaupungin katuja, synkeänä, ja oli vakaasti päättänyt tehdä itsemurhan.
Niin, tuumi hän, mitäpä syytä hänen olisi enää elääkään. Ei lapsia, ei vaimoa, ei ystäviäkään varsinaisesti. Työt - ah, niin, työt, myhähti Johannes synkeästi. Turhanpäiväistä puurtamista vailla mitään palkintoa. Phah. Itsemurha, sen hän tekisi. Tekisi sen kuin mies. Johannes upottautui synkeisiin kostofantasioihin ja sai hekumaa ajatellessaan, miten monet itkisivät kuultuaan Johanneksen traagisesta lopusta. Saisivatpa ansionsa mukaan, mokomat hyväkkäät!

Jalat veivät Johannesta sinne tänne, tuonne, mihin lie. Hän seisoskeli bussipysäkillä ja katseli ohitse kiitäviä rautahirmuja - mutta sellaisen alle häntä ei huvittanut hypätä. Kaiken synkeytensä alla hän nimittäin oli välittävä ja vaatimaton mies, joka ei halunnut tuottaa linjurin matkustajille mielipahaa ja myöhästymistä. Samasta syystä hän raakkasi pois myös junan. Raitiovaunua tahi metrolinjoja ei kaupungissa ollut. Raitiovaunulla olisi sitä paitsi tullut veristä ja ruhjeista jälkeä.

Ylikulkusillalla Johannes mietti hyppäämistä, mutta sitten hän muisti kaikki tarinat sillalta hypänneistä narkomaaneista. Häntä puistatti. Raakalaismaista suorastaan, eihän hän nyt voinut yrittää vain liiskautua asfalttiin. Vesikin oli lämmintä, hukuttautuminen olisi ollut hankalaa. Ylpeys ei antanut periksi palata kotiin hakemaan pyykkinarua hirttäytymistäkään varten. Niinpä oli miesparka tuomittu nyt vain harhailemaan ympäri katuja.

Mutta kun hätä on suurin, on apukin lähellä. Johannes nimittäin kompastui kengännauhoihinsa, ja noustessaan ylös hänestä tuntui että jokin suuri voima olisi liikuskellut lähellä. Pikkukadun toisella puolen, Johannesta vastapäätä, oli nimittäin pieni kauppa. Verhot olivat raskasta mustaa samettia punaisin läiskin, ikkunassa kulkivat noin kaksikymmentä viisi senttimetriä leveät hopeatarroitukset, paksu tammiovi oli varustettu luottamusta herättävällä 1920-luvulta kotoisin olevalla rautakahvalla ja ennen kaikkea kaupan ikkunassa oli ykstotinen, keltainen teksti "Itsemurhakauppa". Johannes ylitti tietä - pohti, josko auto osuisi, tappaisiko heti vaiko halvaannuttaisiko, ei jäänyt alle - ja tavasi sitten mustekynällä mainoskylttiin kirjoitettua tekstiä.

"Itsemurhan erikoisliike!
Lopulliset ratkaisut ongelmiisi!
Kymmeniä eri tapoja!
Asiantunteva palvelu!
Kysy lisää!"

Johannes astui kauppaan arasti. Sisällä oli kymmeniä kirjametrejä säntillisesti ja vähemmän säntillisesti hyllyille järjestettyinä, tauluja, valokuvia, stipendejä. Pittoreskina yksityiskohtana katosta roikkui vaaleanpunainen, rusetein koristeltu hirttosilmukka. Suuren pöydän takana olevalla nitisevällä toimistotuolilla istuskeli siistin näköinen, villapaitaan pukeutunut kaljuuntuvat herrasmies, joka vihelteli hampaittensa välistä ja lueskeli Me Naiset -lehteä. Hän ei huomannut Johannesta kunnes tämä rykäisi arasti.
"Haa! Asiakas!", mies huudahti iloisesti ja nousi seisomaan. "Käykää peremmälle! Tänne vain, ei meillä arkailla."
Johannes laahusti pöydän luo. Sen edessä oli piirteetön puutuoli, jolle Johannes istui. Tuolilla ollut moniste tarttui käteen, ja Johannes vilkaisi sen kansikuvaa. Siinä oli hirttäytyvä, hymyilevä tikku-ukko.
Johannesta tilanne oudoksutti, mutta minkäs teet kun on ammattimiehiä lähettyvillä. Myyjänkäppänä ehti ensin.
"Herra varmaankin harkitsee itsemurhaa. Noh! Siitäpä toki! Itsemurha, komea ratkaisu, sijoitus tulevaisuuteen ja menneeseen! Todellisen toimijan viimeinen toimeksianto, hehe. Meiltä saat palvelua, saat välineet, neuvot, sopivan laskutuksen, kaiken muunkin saatte. Mitäs olette miettineet? Tapoja lähteä on yhtä monta kuin lähtijöitäkin, mutta oi voi! Niin monet tuntuvat vain luottavan omaan käteen ja sitten epäonnistuvat, kun olisi apuakin saatavilla. Noh. Mistäs lähdetään liikkelle? Klassinen vaiko postmoderni tapa poistua?"
Johannes nieleskeli. Tilanne oli jokseenkin oudoksuttava.
"Tuota... en minä sitä ole vielä oikein miettinyt..."
"Ei hätää mitään. Aikaa on kyllä. Josko tehtäisiin näin: tässä on teetä. Hyvää on! No niin. Aloitetaan iättömästä klassikosta." Myyjä kaivoi pyödän alta revolverin. "Näitä olisi monta eri mallia. Pistooleja, revolvereja, haulikkoja, kivääreitä. Kaikenlaisia ampuma-aseita, ja luvat on kunnossa. Luotejakin löytyy joka lähtöön. Jotkut suosivat haulikkoa, ostipa eräs täyteisen ja posautti sillä kuuppansa kohti tangenttia. Melkoisen repäisevää eikös juu? Pyssy on pyssy, helppo käyttää, varma ja simppeli. Tämä on tällainen raskaamman sarjan jytky, .45ACP. Suurin osa ampuu ohimoon, jotkut kitalakeen. Romantikot tykkäävät tähdätä sydämeen, mutta siinä pitää kuules olla tarkkana! Niin, no: pyssy. Homma on selvä: luoti pesään, piippu haluamallenne paikalle, varma puristus liipaisimesta ja nirri on veks. Se on siinä! Maksu etukäteen käteisellä tai korteilla, mahdollisuus myös Kela-korvauksiin tai aina suosittuun jälkeläisten verottamiseen tai ulosottoon."
"... Kela-korvaukseen..?"
"Niin! Eikös herra ole kiinnittänyt huomiota uusiin lakeihin. Itsemurhakandidaatit ovat kansantaloudelle haitallisia. Masentuneita, ei ole työteho kohdillaan. Sairaslomia, väkivaltaa, päihteitä, riitoja, surua, menetettyjä verotuloja. Nykyään nämä itsemurhanavustukset ovat ihan verovähennyskelpoista tavaraa ja poliisilta saa luvat kunhan osaa esittää asiansa oikein. Laillisuus on meillä kaiken lähtökohta, asiakkaalle tosin vähemmän tärkeämpi. Niin mutta joo, sosiaali- ja terveysministeri tukee toimintaamme hyvin. Tämän nuorehkon ammattihaaramme myötä on kansantaloutemme tuottavuus parantunut useita prosenttiyksiköitä ja pitkäaikaishoitopaikkojen potilasmäärät ovat vakaassa, hurjassa laskussa."

Johannes katseli herrasmiestä. Tämän kaulalla oli ruma, punainen arpi, joka kulki koko kaulan halki, ja ohimolla oli metallilaatta. Myyjä huomasi Johanneksen melankolisen toljotuksen ja nauroi iloisesti.
"Niin! Katsokaas: minäkin yritin itsemurhaa. Vanha tarina - velkoja, vaikeuksia, viinaa... Tiedättehän. No, ensin yritin hirttää itseni, mutta huonostihan siinä kävi, hamppuköysi oli hapertunutta. Sitten luoti päähän kun sairaalasta pääsin. Mutta - pelkäsin, arastelin, silmät kiinni - Pam! Kuula upposi tuohon silmäkulmaan. Taas tuli sairaalaretki ja nirri oli tallella. Sitten yritin hukuttautua mutta tein sen kunnan uimapaikalla. Elvytys ajoissa ja niin taas kävi että elossahan minä olin. Sitten sain ilmestyksen, kuin tulivaunut olisivat jyrisseet taivaista luokseni. Kukaan ei ikinä enää tulisi kärsimään kuten minä! Päätin auttaa muita, olla laupias samarialainen, kokemukseni perusteella saatella ihmiset viimeiselle matkalleen. Niin mutta se minusta. Miten olisi, lähdetäänkö aselinjalle?"

Johannes kääntelehti vaivautuneesti tuolillaan. "No tuota... mitäs muuta olisi?" Myyjän silmät kirkastuivat.
"Kaikkea!" Hän taputti käsiään. "Seuraavaksi suosituin olisi sitten hirttoköysi. Kaksi perusmallia: pitkä tiputus ja kituuttaminen. Pitkä tiputus hoidetaan tuossa läheisessä puistossa, ellette halua kotitoimitusta. Mittaus painon ja pituuden mukaan, nopea niskan katkeaminen. Liian pitkä tiputus puolestaan katkaisee pään. Sopii joillekuille, kuulemma, melko sottainen tapa. Sitten on tämä klassinen metodi: köysi selkähirren yli, kiristys, tanssi, veltot liikkeet. Melko kivulias suoritus. Kipu tosin puhdistaa. Kävisikö herralle tämä viimeksimainittu? Kuolinaika joistakin kymmenistä sekunneista muutamaan minuuttiin. Tosin ulkonäkö toimituksen jälkeen kehnomman puoleinen. Köysiä on joka lähtöön. Eräs artisti käytti piikkilankaa. Toimi sekin!"
Myyjä katseli Johannesta, joka hiveli kaulaansa. Ilmeisesti ei.
"Veitsi on sitten tietenkin yksi tapa, tai no, teräaseet yleensäkin. Partaveitsellä kurkku auki - nopea, verenpaine tippuu sekunneissa, taju lähtee nopeasti, hyvin pikainen kuolema. Valtimoiden aukaisu - kylpyammeessa on klassinen paikka, usein shamppanjan avustuksella. Aina pitkittäissuuntaan, muuten katkeavat jänteet mutta henki jää. Sitähän me emme halua, emmehän? Sitten on harakiri ja seppuku, mitä niitä nyt on... henkilökohtaisesti en suosittele kuin kaikista raavaimmille sankareille. Pään katkaisu, miekka vatsaan ja muut ovat vaativia ja legaalisista syistä hieman hankalampia järjestää. Giljotiinimme viimeisin asiakas oli kolme vuotta sitten! Voitteko kuvitella - sehän vie varastotilaa ja varasto maksaa. Ettekö haluaisi kokeilla sitä? Siinähän olisi teidän kaltaisellenne veikkoselle aika retrohenkinen kuolema. Kuvitelkaa nyt Ranskankin vallankumousta."

Johannesta värisytti ajatus suonten aukomisesta ja kylmän teräksen viillosta iholla. "Ei kyllä kuulosta kivalta", mumisi hän. "Ajattelin... no, kertokaa nyt. Entäpäs sitten myrkyt?"
"Myrkyt, hmm, niin joo! Niitäkin on. Eksoottisimpia en jaksa luetella. Syanidi on iätön, helppo käyttää. Kuolinkouristuksissa voi tosin mennä pikkurouvan porsliinivaasi rikki, surullista, eikö totta. Sitten on niitä kaikenlaisia... mitäänsanomattomia. Tietysti ovat kaasut. Häkä - autossa, saunassa, mökillä. Monta tapaa. Meillä olisi tällainen komea häkäpaketti. Hermokaasut ovat vaarallisia, sopivat siis teille. Seitsemän eri sorttia. Huumeiden yliannostus - surkeaa. Sopii poppareille ja muille häviäjille." Myyjän kasvoilla oli halveksiva ilme. "Sitten olisi tietenkin eläinmaailma. Meillä on kaikenlaisia: mustakoobra, mamba, kraitti, pari australialaista kovaa lajia. Hämähäkkejä joitakuita. Myrkkynuolisammakoita vino pino. Melko nopeita, joskin kivulaita suorituksia kaikki."
 Johanneksesta rupesi tuntumaan, ettei idea ollutkaan hyvä. Ei ainakaan mokoma tapa lähteä. "Tuota noin. Minä nyt vain haluaisin kuolla, mutta jotenkin nämä tavat ovat niin kolkkoja." Hänestä tuntui, että lähdön pitäisi olla melko ainutlaatuinen. Hänen tragediansakin oli ainutlaatuinen!

"Sitten olisivat taudit ja eläinmaailma noin yleisesti. Ne ovat kovia juttuja! Tyyriitä kyllä, mutta melko mielenkiintoisia. Valitettavasti ei kovia tarttuvia tauteja. Mutta on rabies - lepakonpuremasta. Kurkkumätä, spitaali, maksakirroosi ovat järjestettävissä." Myyjän kasvot vääntyivät. "Mutta ne ovat kyllä suoraan sanottuna hitaita, ja meillä ne säilyvät valikoimassa vain tavarantoimittajan pakettimenetelmän vuoksi. Emme saa karhunrautoja ilman kurkkumätää, emmekä nuolimyrkkysammakoita ilman pakollisia herhiläisiä. Tylsiä vaihtoehtoja! No, eläinmaailma. Muutama klassikko eläinmaailmasta: hevoset repivät herran kappaleiksi? Veristä touhua, kivuliasta. Varma kuolema. Käykö?"
Johannes pudisti päätään. "Josko..."
"Ei sitten! Norsujen talloma? Kallis, luksusta, saatavilla lähimmillään Saksasta. Paras palvelu ei ole Intiassa, vaan itse asiassa Bangladeshissa. Herrasta jää jäljelle vain märkä läntti! Miten olisi?"
Taas Johannes pudisti päätään. Myyjä naureskeli.
"Ette taida olla kovin progressiivinen! No ei se mitään, proge on kuollutta. Tiikerihäkki? Eikö? Eivätkö terävät hampaat kiinnosta? No sitten tämä spesiaali: Teidät tiputetaan suoraan meriampiaisparveen! Halvaantuminen, sydänpysähdys, shokki, kuolema, puoli tuntia? Sisältää ykkösluokan lennon Australiaan! Pistetäänkö pakettiin?"
Taas Johannes kieltäytyi.
"Hmph! Kasuaarin kynsiin tutustuminen lähietäisyydeltä? Suolet maassa, hyttyset syövät, verta ja löyhkää? Jaa, ei sitäkään."

Myyjä hiljeni ja katseli Johannesta. Tämä tuijotti tiukasti seiniä.
"Kuulkaas herra! Me tarjoamme palvelua, palvelua isolla peellä! Mutta miten te tahtoisitte lähteä. Ei käy pyssy herralle. Ei köysi tai terä, eläinmaailma ei. Hei! Hengiltä paleltuminen? Entäs buddhistien suosima itsepoltto?"
"Tuota... josko vähän aikaa miettisin vielä." Johannes oli tässä pohtinut erilaisia tapoja lähteä, ja oli tullut tulokseen, että oikean tavan valitseminen olisi itse asiassa melkoisen vaikeaa.

"Spesiaalejakin on", jatkoi myyjä keskeytymäntöntä rumputultaan. "Palkkamurhaus!"
"Mitä?"
"Palkkamurhaus! Maksatte murhaajallenne! Näyttää hyvältä lähisukulaisillekin. Tapoja on monta, murhamiehet kovan luokan ammattilaisia. Eräs herra maksoi muutama vuosi sitten erikoisjärjestelyllä, ei tahtonut tietää lähtöpäiväänsä. Halusi hieman jännitystä! Noh, sopimus on päällä, herra on odottanut, seitsemän vuotta itse asiassa, taitaa olla nykyjään naimisissa ja lapsiakin on, mutta kyllä tulee kuolema vielä kun vähiten odottaa! Miten olisi."
Johannesta nauratti. "Seitsemän vuotta? Onko hän tullut toisiin aatoksiin jo?"
Myyjä hekotteli. "Kukapa tietää! Luoti voi tulla milloin vain! On kuulemma takajaloillaan herra, mutta nimi on alla ja maksu hoidettu, eikä kukaan tiedä alihankkijaa. Kyllä se tulee vielä!"
He naureskelivat yhdessä tuolle idiootille. Johanneksesta elämä tuntui taas hyvältä, ainakin verrattuna joihinkin muihin.

"Herran sopimus. Pianolangalla pään katkaisu? Epäonnistunut benjihyppy - pääkupoli murskana, aivot pellolla, sätkimistä, kauhistunut yleisö? Takuuvarma televisiopaikka."
Johannes sai tarpeekseen. Hän nousi ylös.
"Minä kuulkaas mietin vielä hetken?"
"Kultainen revolveri? Epäonnistunut lobotomia? Ihmistestinukke?" Johannes pudisti päätään. Kun hän kääntyi hyvästelläkseen myyjän, näki hän tämän osoittavan häntä jollain, välähdys

Myyjä katseli, kun Johanneksen aivot valuivat hitaasti alas seinää.
"Halvatun saamattoman hyvinvointiyhteiskunnan iilimadot, mokomat nahjukset", mutisi hän ja haki luutun. Siivottuaan hän istuutui pöydän ääreen ja alkoi naksautella revolverin hanaa, vihellellen samalla hampaittensa lomitse.