Olipa kerran eräs päivä elämässäni, joka ei ollut millään lailla omituinen. Aivan tavallinen päivä oli kyseessä. Olin tullut koulusta, ja kävelin hyvän ystäväni Pekon kanssa keskustan läpi, ja kun Pekko oli astunut bussiin kotiinsa Lielahteen päätin että voisin suunnata Anttilaan, josta ostaisin ruokaa sekä viinaksia. Ja niin siis kävelinkin pitkin Hämeenkatua, nahkaisissa kengissäni ja hieman liian suureksi käyneessä takissani, kun yhtäkkiä kaikki muuttui ihan omituiseksi.

Kyllä, kaikki oli todellakin erittäin omituista. Katsoin kenkiäni ja niistä oli tullut parahultaisen oudot kengät. Ne eivät olleet millään tavalla tavalliset kengät, jokainen niiden uloke ja nauha - jos niitä enää pystyi ulokkeiksi tai nauhoiksi kutsumaan - oli omituinen, mutta vielä omituisemmat olivat housuni. Eivätkä nuo housutkaan - tunsin sen karmivana totuutena selkärangassani, vaikka en niitä nähnytkään - voisi mitenkään olla omituisemmat kuin päässäni keikkuva hattu, joka hyväili päänahkaani mitä omituisimmalla tavalla.

Tunsin vastustamatonta halua ottaa nuo omituiset vaateet päältäni - mutta miten olisin ne ottanut?  Käsilläni ei voinut enää tarttua mihinkään normaalilla tavalla, olivathan ne kerrassaan merkilliset kädet. Niissä oli sormet, nahka, luita, lapaset - mutta nämä eivät liittyneet enää toisiinsa millään käsitettävillä tavoilla. Tässä vaiheessa kaiken omituisuus oli jo edennyt siihen pisteeseen että ainut vaihtoehtoni oli tipahtaminen maankamaralle ja hervoton lätkintä kaikilla oudoilla ruumiinosillani ympäriinsä kun kurkustani - tai jostain vastaavasta elimestä - kuului jotain joka kuulosti aivan sanoilta "Äg gäg gäg gäg gäg. Äg gäg. Gäg."

Ohitseni kulki olentoja. Jotkut niistä tarkkailivat minua silmävastikkeillaan, kuuntelivat korvankaltaisillaan, ja lopulta yrittivät auttaakin, mutta niiden outous sai minut lähes katatoniseen tilaan. Niiden omituiset äänet olivat liikaa minulle ja en voinut vastata kuin epämääräisellä kiemurtelulla. Epäilemättä olin itsekin varsin omituinen näky tässä vaiheessa, etenkin ottaen huomioon että ääntelehtyni oli edennyt tilaan "Ok pok pok pok pok pokpokpokpok."

Vähitellen... vähitelleen aloin tottua. Kaikki oli edelleen omituista, mutta aloin saada pikkuhiljaa kiinni omituisuudesta. Omituisuudessa oli omat kuvionsa, omat toistuvat rakenteensa, ja yrityksen ja erehdyksen kautta sain kaikki ruumiinosani toimimaan. Nousin horjuen seisomaan ja hätistelin ihmisiä kauemmaksi. Jatkoin matkaani.

Kyllä, nyt pystyin kävelemään, puhumaan, tekemään kaiken... Normaalisti. Tavanomaisesti. Ja vähitellen, vähitellen silmänikin tottuivat omituisuuteen. Se oli järkevää, luonnollista! Ja sitten tunsin, kuinka, pikkuhiljaa, pikkuhiljaa, normalisoituminen alkoi. Kaikki olisi edelleen ollut mielestäni 10 minuuttia siten varsin omituista, mutta mukautuvainen on ihmismieli. Nyt se oli jo normaalia. Kaikki oli normaalia...

...kunnes Pekko soitti minulle ja luurista kuului Jan Vapaavuoren ääni.