Hinkkasin keskittyneesti varpaitani vyönsolkeen. Työntelin sen kohokuvioita varpaankynsieni alle, yksi kerrallaan, tunnustellen metallin karkeaa pintaa. Liikuttelin sen kieltä isovarpaallani, heiluttelin sitä edespäin ja takaisin. Olin kiskonut peiton pääni ylle tai päälleni, alkoi tulla jo kuuma ja ähisin hiljaa. Mutta vain vyönsoljen takia en halunnut liikkua peiton alta. Olin löytänyt jaloillani vyön pyykkikasan alta sänkyni päästä. Vyönsolki joka oli kuin piilotettu pääsiäismuna vaatekasa päällänsä ja sen koristeelliset uurteet varpaiteni kärjissä. Se oli rauhoittavaa, olin tyystin rentoutunut, ruumiini lämmitti peittoani, peittoni minua. Teimme hienoa yhteistyötä. Varpaani olivat niin herkät, ei, niiden iho oli herkkää, tunsin niillä kaiken selvästi. Kuin tuntosarvet! Painoin varpaani hieman voimakkaammin solkeen ja kuvittelin kuinka ihoni, lihani pusertui luuni ja metallisen soljen väliin. Muutama vaivainen milli. Vyö vajosi hieman syvemmälle vaatekasan uumeniin, kurottelin sääriäni sen perään. Kalastin koukistetuilla varpaillani soljen takaisin ja jatkoin sen työstämistä. Mikä tunne. Miten voikaan olla näin arka iho. Hajamielisesti haaveilin liikuttavani varpaitani hellästi pistekirjoituksen päällä ja tulkitsevani jokaisen kohouman empimättä ja oikein. Listasin ajatuksissani kaikenlaisia materiaaleja joihin haluaisin hangata varpaitani. Tahdoin koskettaa niin montaa pintaa!
Tahdoin lisää nyppylöitä, möykkyjä, ryppyjä, karheutta, kulmia ihoani vasten! Kävisin kaiken tarkasti läpi, mittaisin, tutkisin jokaisen monimuotoisen vaihtelun pinnassa kuin kartantekijä vieraalla maalla. Maalla joka on täynnä herkullisia mäkiä ja salaperäisiä laaksoja ja jonka jokaisen tutkimattoman sentin hän selvittäisi nahallaan. Millaista omistautumista! Olisiko hän silloin yhtä tutkimuskohteensa kanssa! Olisiko se täyttymys!
Havahduin siihen kun pyykkikasa jalkojeni päältä tipahti lattialle.



Tämän kirjoitti ylös nimimerkki Tornio