Taivas oli tummanpunainen, ja mustat pilvet liisivät matalalla kuin korpit. Vuosikausien herkeämätön pommitus oli tuhonnut Moraxiksen kylät, pellot ja kaupungit, mutta yhä he vastustelivat. Happoa satavan taivaan alla, taktisten ohjusten välkkeessä, Moraxiksen kerettiläiset nousivat vastarintaan. Ulvoen, huutaen ja solvaten he työnsivät syrjään sen, mikä oli kaunista ja oikein, etsien vain alkukantaisten viettiensä tyydytystä.

Kapteeni Ludianus katsoi taistelukentää. Luut rutisivat hänen rauta-anturaistensa saappaitten alla. Syvä henkäys kulki läpi kaasunaamion ja ilmakierrättimen. Vihreällä näytöllä tanssivat numerot. Hänen voimahansikkaaseen puettu kätensä puristi tiukemmin plasmatykin kahvaa. Hän ei tuntenut pelkoa eikä kauhua, vaan ainoastaan vihaa. Viha oli hänen inkarnaationsa, Puhemiehen pyhä vasama joka kulki hänen lävitseen ja tuhoaisi nämä yhteiskuntaa vastaan nousseet nilviäiset viimeiseen mieheen. Krusiaalitangetti painoi hänen olkaansa vasten, laulaen tuhansilla äänillä verestä, voitosta, uhrauksista ja taistelusta. Niistä asioista, joita varten Ludianus ja hänen miehensä elivät.

Vuosikaudet he olivat harjoitelleet, kovaa ja armotta. Taistelukenttien kauhut olivat jäytäneet heitä, iskuraketit olivat murskanneet tuhansia tovereita vasemmalta ja oikealta. Radioaktiivisessa sateessa he olivat marssineet Tyranuksen, Araksen ja kerettiläisten joukkoja vastaan. Periksi antamatta, piiruakaan liikahtamatta, aina taistelusta riemuiten. Ja nyt heidät oli tuotu tänne, tämän saastuneen taivaan alle, ikuiseen yöhön, johon valoa loivat gammaräjähteet, napalmin katku, valojuovapanosten välke poltettuja taloja vasten ja miljardien kuolleiden kannustushuudot. Ludianus hymyili suojanaamiossaan ja naksautti niskaansa. Titaaniset nikamat naksahtelivat. Hän oli valmis. Kaarti olisi valmis. He taistelisivat tämän taiston loppuun asti.

"Veljet!" Ludianus kohotti monomolekulaarista miekkaansa. "Tänään, täällä, nyt, Puhemiehen silmien edessä, Oraakkelin sanat korvissamme kaikuen! Tänään! Tänään me tuomme tuhon ja kuoleman Moraxiksen kansalle! Tänään me, Kaarti, laulamme ja tapamme laulaessamme! Tänään me iloitsemme viimeisistä voiteluista ja muistoista. Me emme tiedä tulemmeko me voittamaan - taistelkaamme siis kuin jokainen hengenveto olisi viimeisemme! Me emme tiedä montako kerettiläistä kuvienhäpäisijää, ikonoklastia, meillä on vastassamme - tappakaamme siis armotta! Me emme tiedä ketkä meistä jäävät eloon - olettakaamme siis, ettei kukaan. Ja silti me tiedämme, että me olemme jo voittaneet! Nimemme tullaan kaivertamaan Teräskatedraalin seiniin. Meille lauletaan ja me tulemme ikuisesti säestämään Oraakkelia hänen sanomassaan. Tänään, veljet, tänään me olemme jo voittaneet!"

Kaarti huusi kuin yhdestä suusta, karmea ja kaunis laulu. Ludianuksen sanoja säestivät jostain linjojen takaa kuuluvat terävät pamahdukset - Skorpioni-tykkien lähtölaukaukset. Kalman väriselle taivaalle piirtyvät kullanväriset linjat kaartuivat hitaasti ja iskivät sitten maahan rauniokaupungin lähellä. Niiden räjähdykset paljastivat Ludianukselle jotain mitä hän oli odottanut.

Moraxislaisten joukot, vielä kilometrien päässä, värjyivät ja vapisivat Puhemiehen pyhän vihan ja vainon alla. Ludianus nauroi kolkkoa nauruaan nähdessään, miten kadotettujen lauma haipui kuin koivunlehdet syksyssä, oikeutetun vihan alla vavisten. Hän nauroi kuullessaan raskaan gyrojetin avatessa tulen hänen oikealla puolellaan, ja hän nauroi, kun uskottomat vastasivat tuleen. Kuolemanväriset vihreät kaaret nousivat heitä kohti.
"Kaasua! Suojatkaa itsenne ja lausukaa rukoukset, veljet!", karjui Ludianus. Kolmas komppania hidasteli. Ludianus näki synkkänä, miten heidän harjoitettu lihansa katosi morteemikaasun jäytäessä luita ja jänteitä. Tuskanhuudot korvissaan sekoittuivat kaiuttimista kaikuvaan enkelkuoron laulantaan. Gyrojetin tulitus oli patarumpumusiikkia, raketinheitinten ulvonta selloja, plasmakanuunojen bassovoittoinen haukku oboeta hänelle. Hän sulki silmänsä ja hymyili ensimmäistä kertaa kun kolmannen komppanian kersantti korisi viimeiset sanansa julkisena signaalina:
"Puhemiehen nimessä... kosto on kauneutta!"

"Eespäin!", karjui Ludianus, ja Kaarti nauroi. He nauroivat lähtiessään juoksuun. Pääkallot murskaantuivat ja hiiltyneitten ruumiitten rutina kaikui yli tantereen. Heidän yllään taivaat olivat värjääntyneet verellä, kullalla ja pronssilla, tykistön sylkiessä tultaan vihollistensa niskaan. Moraxiksen vartijajoukkojen lasertuli kylvi tuhoaan heidän keskelleen. Ludianuksen olkapanssaroinnista kimpoili vasamia. Hän puri hampaitaan yhteen ja laski askelia. Ensimmäinen, siunattu olkoon Puhemies. Toinen, hänen tahtonsa ja vihansa langetkoon vihollisen ylle. Kolmas, me olemme hänen nyrkkinsä. Neljä, ainoa tahtomme tottelevaisuus, viides, palvellen kuolemassa.
"Syöksysiivekkeet", karjaisi Ludianus, Kaartin päällikkö. Kuin yhdestä tahdosta nousivat koulutetut harpyijat ilmaan.

Oli hiljaista. Tuuli suhisi mustan haarniskan ulokkeissa ja ultraliekit hehkuivat heidän harteillaan. Ludianus näki maan katoavan allaan ja katsoi hetken, miten infernaalinen välke kimmelsi kahden kohta toisensa haastavan armeijan välillä. Hän nousi ylemmäs ja ylemmäs, nousi kuin Hallitsijain tahdosta. Ja sitten, yhtä nopeasti kuin hän oli kiitänytkin Ikaroksen lailla halki myrkyttyneen ilmakehän, alkoi laskeutuminen. Vasemmalla ja oikealla mustissa panssareissaan laskeutuivat hänen taisteluveljensä, toverinsa. He olivat hänen perheensä, he olivat niin vihan skalpelli kuin raivon vasarakin. Maankamara ja sillä vääntelehtivät irvokkaat hahmot, kerettiläiset, lähestyivät - ja sekunneissa oli Ludianus miehineen heidän keskellään.

"Puhdistakaa heidät, veljet! Puhdistakaa heidät teräksellä ja tulella!" Ludianus ampui sokeasti väkijoukkoon. Veri virtasi tuhoutuneiden panssareiden lomassa, kun hän sokeasti, vaistojensa ja vihansa ohjaamana, teurasti heitä, ketkä eivät olleet ymmärtäneet hyvyyden ja rauhan sanomaa ja olivat valinneet väärydeen ja viettelyksen. Vasemmalla kerettiläinen kaatui vatsaan osuneen miekaniskun johdosta, oikealla kolmen ryhmä vapisi ja muuttui vain saastaisen lihan sateeksi gyrojetin tulessa. Silmillään Ludianus katsoi taistelua näytöltään, ohjasi telepaattisesti miehiään, kokosi voimiaan. Kanyylit ja pumput syysivät hänen suoniinsa adrenaliinia, agrasiinia ja nekrataalia. Hänen pulssinsa oli vakaa, kätensä vahva ja raivonsa liekki paloi Oraakkelin avustamana.

Edessään olevat teräspilarit vääntyivät ja Ludianuksen eteen astui suuri hahmo. Sen viitta hulmusi riettaasti, panssarissa olevat Puhemiehen tunnukset oli turmeltu ja sen kasvot olivat vääristyneet karmivaan hymyyn. Ludianus tiesi kenet hän kohtasi nyt. Tätä hetkeä varten hän oli ottanut tehtävän vastaan, tätä hetkeä varten nuo miljoonat ja miljoonat olivat kaatuneet.
"Moradin", sanoi Ludianus kylmästi.
"Ludianus", vastasi Moradin. "Tässäkö se kaikki päättyy?"
"Se kaikki päättyy Puhemiehen voittoon ja Oraakkelin ennustusten toteenkäymiseen", Ludovin lausui. Hän tiputti plasmakanuunansa jonka piippu sauhusi ja hehkui kalpeaa sinistä valoa, ja nosti sitten miekkansa eteensä.
Moradin hymyili. "Väärän profeetan seuraajilta en muuta odotakaan! Ratkaiskaamme siis tämä tässä ja nyt!"

He ottivat yhteen. Nanokoneet korjasivat heitä, praetoriaanit varjelivat noita kahta heidän miekkojensa iskiessä sinistä salamaa. Taivas hehkui räikeän punaisena. Kaarti kaatui ja taisteli, niitti ja tuhoutui. Se paloi hengiltä, se silpoi ja ampui. Kaarti ristiinnaulittiin, Kaarti polki maahan ja räjäytti. Ja nuo kaksi, armeijoidensa päämiehet, iskivät yhteen.

Ludianus torjui taas yhden iskun, ja miekka tärähti hänen käsissään. Kutsuen esi-isiään hampaiden välistä hän huitaisi voimallisesti Moradinin vartaloon, mutta osuma oli huono. Miekka kimposi vatsapanssarista. Silti Moradin horjahti taaksepäin ja näytti hetken, kuin tuo paholaisen siittämä olisi heikentynyt.
"Ludianus, veljeni taistelussa", sanoi Moradin vedettyään syvään henkeä, "odotin sinulta parempaa."
Ludianuksen silmät hehkuivat kylmää punaista tultaan. "Olen vain instrumentti, pala suuressa verkossa. Kuole." Hän kävi Moradinia vastaan. Moradin ei kuitenkaan ollut heikentynyt, ei ylhäältä, ei alhaalta.

Ludianus iski sokean johdatuksen avustamana raivoisan iskun yläosaan, mutta Moradin oli nopea. Liian nopea. Välähdys ja viiltävä kipu. Ludianus tunsi, että jokin upposi hänen vatsaansa. "Haavoittuminen, tappava, vatsa", lauloi enkelikuoro hänen korviinsa. "Nimesi on säilyvä, tekosi muistettava, urhoollinen olit kaatuessasi!"
Ludianus astui taaksepäin ja tunsi, miten Moradinin kylmä terä vetäytyi hänen vatsastaan. Hän kaatui, ja tunsi lämpimän elämännesteensä täyttävän hitaasti haarniskansa.

Moradin astui voitetun haastajansa ylle ja sylkäisi maahan. Hän polvistui kuolevan Ludianuksen vierelle.
"Ludianus, veljeni. Näin sinä kuolet. Harmaalla maalla, kaukana rakkaistasi, kaukana voitosta. Sillä katso - miehesi, he kaatuvat kuin vilja edessäni. Kohta Moraxis on vapaa ja sinun luusi jauhetaan tomuksi. Ruumiisi retuutetaan halki kaupungin ja sen ylle syljetään." Moradin tarttui Ludianuksen naamariin ja repäisi sen irti. Hän tunsi Ludianuksen kyborgikallonluiden murtuvan.

Moradis katsoi Ludianuksen kasvoja ja näki tämän hymyilevän.
"Moradis, sinä hölmö", korisi kuoleva komentaja viime voimillaan. "Me emme taistele yksin. Meitä on moneksi. Katso taivaalle, näe kuoleman saapuvan! Katso ja näe strategisen iskun huutavat seireenit! Massa-ajurit silpovat minut mutta niin myös sinut, Moradis, mutta kuolemassanikin minä olen voittava! Katso!"

Moradis kohotti katseensa. Pilvien läpi heijastui kirkas hehku. Moradis sulki silmänsä. Kun gigatonnit silpoivat vain sekuntien kuluttua maata jolla armeijat olivat ottaneet yhteen, oli Moradiksen mieli tyyni ja raivoisa.