Ah! Taas lunta oli maassa ja järvet jäässä! Hanget korkeat nietokset! Kyllä, tuo valkoinen paska oli taas kerran peittänyt maan, missään ei näkynyt enää harmaan kutsuvaa asvalttia ja puiden vääntyneet, käppyräiset oksat olivat lumen peitossa, niin ettei voinut enää edes männykköä potkia ilman että päälle varisisi pulverimaista, kylmää Jumalan vittuilua Suomen kansalle. Talvi oli saapunut! Kostea kevät, kuuma kesä ja saastainen syksy olivat ohi, ja nyt oli vuoro tikarinlailla takaraivoon tunkeutuvan talven!

Mieleni teki riehua lumessa niin paljon että se kaikki menisi johonkin kauas pois eikä häiritsisi elämääni ja mielenrauhaani, mutta valitettavasti se ei olisi auttanut mihinkään ja valkoinen pahuus olisi jatkanut elämäni haittaamista, minkä lisäksi ennemmin tai myöhemmin olisi tullut kylmä. Päätin siis, että koska kerran nyt minulle luonnon taholta näin vittuiltiin, kuten joka vuosi, olisi tehtävä sitä mitä tekisin joka vuosi ja lisäisin vitutuksen määrää kertaheitolla moninkertaiseksi. Lähtisin hiihtämään!

Voi kyllä! Oli taas kerran aika kaivaa räikeä hiihtoasu päälle sen kaikissa sateenkaaren väreissä ja pistää päähän erityinen hiihtohattu. Hiihtohattuni oli kolmikolkkahattu! Se ei palvellut mitään erityistä hiihtotarkoitusta mutta aina pitää hiihtohattu olla! Monotkin kiskoin jalkaan, hieroen samalla pohkeitani odottaen kidutuksen nautinnollista täydellistymistä. Kyllä, nyt oli aika ottaa kaapista rakas suksiparini, Kolkkaaja ja Surmaaja.

Nämä sukset olivat joskus olleet hyvät sukset, erinomaiset sukset, mutta sitten eräänä päivänä traagisen onnettomuuden jälkeen, traaginen onnettomuus oli siis se että minä ostin ne, ne päättivät lähteä elämässään eri teille. Kolkkaaja liukui kuin unelma, etenkin ylämäkeä kiivetessä - pitoa siinä ei ollut laisinkaan - kun taas Surmaaja liikkui hangella melko pitkälti samalla sulavuudella kuin kilo koiranpaskaa, jolla se ilmiselvästi oli voideltu. Itsehän en halunnut suksiani voidella millään, enhän minä nauttimaan ollut tullut. Ja lisäksi en halunnut sotkea käsiäni koiranpaskaan.

Ei kun sukset jalkaan, eriparin sauvat käteen ja ladulle! Lähdin lykkimään ja olin lentää turvalleni heti ensimmäisen metrin aikana. En muistanutkaan millainen hannarisuksi Surmaaja oli! En kuitenkaan halunnut vielä kokea lumikinosten ihastuttavaa tehoa naamallisesti vaan vapisin vain jaloillani ja lähdin lykkimään itseäni määrätietoisesti metsää kohti.

Metsä! Hiihtoreiteistä parhain! Täynnä oksia, puita ja muita jotka voisivat katkaista reittini tyystin! Sain jonkinlaisen rytmin päälle ja ei aikaakaan kun tuo rytmi katkesi mitä parahultaisimmin kun Kolkkaaja lipsahti maahan taittuneen puuntaimen muodostamaan kaareen ja kaaduin. Syleilin maaperää, lunta meni suuhuni, silmiini, hihoistani sisään, ja kaulukseeni, voi, ennen kaikkea kaulukseeni - ja kaiken tämänkin jälkeen tiesin että lisää olisi luvassa. Hih heijaa! Siispä pudistelin suurimman osan lumesta tiehensä ja jatkoin hiihtoa, tuntien miten kaulukseen livahtaneet lumipaakut sulivat siellä ja kastelivat paitani.

Ylämäki! Yritin epätoivoisesti kiivetä sitä ylös, mutta sukseni huomioonottaen kyseinen puuha oli yhtä tuskien taivalta, ja lopulta päädyin puolittain konttaamaan matkan ylös, toivoen että joku näkisi alennustilani, mieluiten joku jolle hiihtäminen on kuin toinen luonne ja jonka hienosti manikyroiduille huulille nousisi leveä, karskin korskea virne hänen seuratessaan avutonta räpiköimistäni. Oh! Mutta jotenkin pääsin kuitenkin tuon mäennyppylän, häpeällisen pienen, huipulle, ja saatoin yrittää alaslaskua. Mutta ah ja voi! Alhaalla jo odotti tiukka käänne josta minulla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä. Niinpä paiskauduin lumipenkkaan toistamiseen. Tällä kertaa kaikki osat minusta peittyivät lumeen, ja vietin lumipenkassa muutamankin hetken pohtien itseäni, elämääni ja hiihtämistä ennen kuin sain vedettyä itseni ulos sieltä.

Mietin - pitäisikö hiihtää järven jäällä että voisin mahdollisesti mulahtaa avantoon? Mutta järvihän ei tietenkään vielä jäässä ollut, joten se ei olisi ollut kiduttavaista, se olisi ollut pelkästään tyhmää, ja muutaman kilometrin metsässä hikoiltuani - niin lyhyt matka mutta niin pitkä minulle - päätin palata kotiin. Otin sukset pois, otin hiihtoasun pois, hiihtohatunkin otin pois, ja mietin, pohdin, aprikoin. Hiihtäminen oli yhtä hirveää kuin ennenkin, sitä ei käynyt kieltäminen, mutta jotain siitä puuttui. Ja silloin muistui mieleeni! Milloinkahan olin luistellut viimeksi? Sillä vaikka hiihtämisessä on aina oma enchantti hirveytensä, vaikka lähes jokainen osa kyseistä prosessia oli kärsimystä, luistelussa oli silti yksi piirre joka täydellistäisi hiihtokokemuksenikin koko talven ajaksi - aivovaurio.