Sieltä he katselivat kaupunkia, tuota vihaamaansa velttouden ja rappion kehtoa. Vuorelta he katselivat, heidän katseensa pyyhkivät kaupungin katuja ja taloja joissa porvarit ja virkamiehet tungeksivat, yrittäen epätoivoisesti ehtiä laivaan tai lentokoneeseen, pienet koirat isäntänsä Amerikan helmoihin, ennen kuin vallankumouksen tuli pyyhkäisi heidät tiehensä. Ja he tiesivät että ne jotka tuossa kaupungissa eivät olleet kätyreitä tai houkkia vain odottivat tekoa joka antaisi heidän tietää että kohta kansan kunniakas armeija valloittaisi tuon kaupungin. Ja he kolme olivat vallankumouksen etujoukko, se etujoukko joka tuon merkin antaisi, tekisi kansanjoukoista alasimen jonka väliin Suuren Komentajan armeija murskaisi taantumuksen. Rodriguez, Hernandez, ja Garcia.

Jokaisen katse oli tarkastellut eri osaa kaupunkia, välinpitämättömän karskiksi, mutta kun lokki joka heidän ylitseen lensi huusi, kuin yhteisestä sopimuksesta heidän katseensa hakeutui heidän kohteeseensa. Patsas. Kaupungin keskellä tuo patsas oli ollut vain viisi vuotta mutta siinä ajassa siitä oli jo tullut kaiken sen symboli mitä vastaan vallankumous taisteli. Siinä oli heidän kansansa sortaja, mafian ja CIA'n sylikoira, diktaattori Philippe Domingo.

Edes kuvanveistäjän herooiset yritykset eivät olleet onnistuneet peittämään Domingon kertakaikkista rumuutta. Hänen viiksensä riippuivat kuin köyhälistö hänen vankityrmissään, poskiläskit kertoivat hyvästä elämästä jonka hän varmisti itselleen valtion varoja ryöväämäällä ja hänen korskea pukunsa osoitti hänen huonoa makuaan, joka oli ollut Garcian pääasiallinen syy ryhtyä vallankumoukseen. Itse asiassa Garcia oli myös hieman rakastunut Hernandeziin mutta tuskin uskalsi tuoda sitä ilmi muuten kuin äärimmäisellä uhrautuvuudella jota hän osoitti taisteloissa rappiovallan dobermanneja, pelättyä kansalliskaartia, vastaan.

Nelikko tiesi mitä patsaalle pitäisi tehdä. Sen tulisi lentää ilmaan. Sen tulisi lentää ilmaan dynamiitin saattelemana. Operaatio tulisi olemaan vaarallinen. Se olisi lähestulkoon itsemurha. Siksi he olivatkin päättäneet valita operaation tekotavaksi itsemurhan. Heillä oli auto, vanha Ford, hidas mutta tarpeeksi nopea heille. Rodriguez ajaisi sen, dynamiitilla lastattuna, kohti patsasta, sillä välin kun Garcia ja Hernandez ampuisivat kaikki jotka yrittäisivät estää auton matkan. He eivät tienneet onnistuisiko suunnitelma. He eivät välittäneet. Itse asiassa he kaikki olivat aika saatanan tyhmiä.

Oli aika toimia. Kolme karskia kaverusta halasi toisiaan viimeisen kerran, kyyneleet silmissään. Garcia piti Hernandezia sylissään hieman kauemmin kuin oli machokulttuuriin soveliasta, mutta kukaan ei huomannut mitään, olivathan he kaikki reippaassa rommikännissä. Ja sitten he kapusivat autoon. Hernandez käynnisti moottorin, ja kohta auto liikkui jo hyvää vauhtia vuoritietä alas, aina kiihtyvää vauhtia. Kaupungin ruosteiset portit rämisivät kun he ajoivat niistä sisään. Konepelti vääntyi, mutta kolmikko ei välittänyt. Kohta he kaikki olisivat, no, ehkä ei nyt taivaassa mutta ainakin vallankumouksen sankareita joiden nimi eläisi ikuisesti.

Garcia ja Hernandez hivelivät kivääreitään valmiina ampumaan kansalliskaartilaiset jotka heitä epäilemättä tähtäilivät, mutta kukaan ei ampunut heitä. Itse asiassa kadut eivät enää olleet täynnä kätyreitä. Oli hiljaista, Kummallisen hiljaista. Rodriguez alkoi epäillä ansaa, mutta oli liian myöhäistä kääntyä. Sillä tuossa patsas jo näkyi. Se oli läheltä katsottuna vielä rumempi kuin kaukaa. Ruma patsas, hirveä patsas, suuri patsas... Kaksisataa metriä, sataviisikymmentä...

Ja sitten patsas hyppäsi ketterästi pois jalustaltaan.

Rodriguez iski jarrut pohjaan ja auto pysähtyi juuri ennen kosketusta jalustaan. Garcia ja Hernandez ampuivat epätoivoisesti, mutta miten tappaa patsas? Ja patsas liikkui nopeudella ja jaloudella joka ei olisi ollut mahdollista edes sen kuvaamalle ihmiselle, saati sitten patsaalle joka on kivestä tehty. Se oli heidän luonaan, se otti heidän autonsa, ja äänettömän huudon siivittämänä se alkoi juosta kohti palatsia jossa Philippe Domingo itse asusteli. Pitkin tyhjiä katuja se juoksi, ja nyt Garcia huomasi etteivät kadut olleet tyhjät sen jälkeen kun patsas oli niitä pitkin juossut, vaan kansanjoukko oli alkanut seurata patsasta, juosten, loikkien, epätoivoisesti perässä pysyen.

Garcia katsoi ihmetyksen vallassa. Rinta rinnan juoksivat lihavat porvarit ja tunnetut vallankumoukselliset, heilutellen maansa lippuja punalippujen kera, ja siinä oli pormestari Lopez, ja katso, siinä oli heidän Suuri Komentajansa, kyllä, hän tunsi tuon parran, hän tunsi tuon piipun, ja kukaan heistä ei tiennyt enää mitä tapahtui, ja kas, siinä oli palatsi, ja patsaan äänetön huuto vain koventui entisestään, kukaan heistä ei tiennyt miten he kuulivat äänettömän huudon mutta he kuulivat sen, se oli riemun huuto, ja he näkivät elävän Philippe Domingon kalmankalpeana parvekkeella, mutta he eivät nähneet häntä kauan, sillä patsas paiskasi auton kohti diktaattoria, ja auto räjähti, ja kaikki oli hiljaista.

Ja patsas katsoi kansanjoukkoa ja nosti kätensä, ja kansanjoukon suusta, kuin yhdestä suusta, purkautui huuto. Philippe Domingo on kuollut! Kauan eläköön Philippe Domingo!