"Noniin lapsukaiset!", Titta huudahti iloisesti pienelle lapsiparvelle, joka seisoi käytävällä esiliinat jo päällä valmiina pikkuiset silmät innosta tuikkien. "Tänään onkin taas leivontapäivä! Ja tänään me leivotaan... tättärä rää... KULLIA!"

"JEEEEE!" kuului huuto lapsiparvesta kuin yhdestä suusta. Muutaman ilme ehti huudon aikana hetken rypistää kulmiaan, mutta koska kaikki yhdessä huusivat iloisesti, ei kannattanut paljastaa sitä, ettei tiennytkään, mitä oli kullit. Lapset alkoivat spontaanin laulelon "jee, kullia leivotaan, kullia leivotaan, tänään leivotaan kulliiii-iii-iii-aaa!"

Titta katseli heitä ylpeänä. Kuin omia lapsia, hän ajatteli ja hymyili onnellisesti pieniä kullanmurujaan, jotka joka keskiviikko tulivat yläkouluun kotitalousluokkaan hänen kanssaan leipomaan. Kaikki leivotut herkut Titta vei samana iltana vanhainkotiin, jossa vanhukset odottivat innoissaan saadessaan ruokaa. Mutta he olivat olleet jokaisella kerralla pettyneitä...

Lapset jonottivat oven edessä ja Titta käveli jonon eteen avaimen kanssa. "No niin, kohta päästään sisään, kun vain päästätte minut tästä ohitse, väistäkääpä ihan pikkasen Joonas ja Sarita, noooooiiin, kiitos! Ja sitten työnnetään avain reikään, jotta päästään kullien leivontaan!" Jokaisen lapsen ollessa sisällä Titta tarkasti, että laittoi myös luokan oven, samoin kuin oli laittanut ulko-oven, lukkoon.

Lapset asettuivat pareittain valmiiksi työnurkkiinsa. Pikkuiset ekaluokkalaiset odottivat lähes malttamattomana, että pääsisivät hieromaan kullitaikinaa. Viime kerralla oltiin muotoiltu pipareita kaupan piparitaikinasta. Sitä edellisellä kerralla oltiin kasattu isot hampurilaiset leivistä ja kaupan lihapihveistä ja salaatista. Sitä ennen keitettiin spagettia. Ja sitä ennen oltiin sekoitettu kaakojauhetta ja sokeria maitoon ja kuumennettu varovasti. Lapset odottivat, että Titta toisi heille palaset kullitaikinaa, sitten he varmaankin muovailisivat niitä, kuten joskus jotkut olivat yhdessä äitin kanssa tehneet.

"Tänään, lapset, tehdäänkin vähän pidemmän kaavan kautta", Titta puheli. Hän asetti pöydälle jättimäisen jauhopussin (jonka hän oli ostanut tätä varten suoraan myllystä) ja moooonta maitopurkkia, kanamunia, hiivaa, suolaa, sokeria, kardemummaa ja voita. Lapset katselivat innostuneina.

"Nyt jokainen pari ottaa isoimman astian kaapista kuin löytää! Hyvä! Sitten ottakaa desilitramitta ja mitatkaa vähän pienempään astiaan 5 desiä maitoa täältä! Ai mitä sanoit, Kirsti? Ai että mikä on viisi tesiä? Se on kultaseni dddesiä. Katso, Marketta siinä vieressä osaa, otapa mallia Marketalta. Sitten tänne, hop hop! Äläpä etuile, Marko! Jokaiselle kyllä riittää. Sitten kun teillä on maito, niin laittakaa se mikroon ja lämmittäkää kädenlämpöiseksi. Ai mikä on kädenlämpöinen? No se on sellainen, joka ei ole ihan polttavan kuuma, ja tehkää sitten varovasti, ettei maito kiehu mikrossa! Marko, ÄLÄ JUOKSE MAIDON KANSSA, jos kaatuu maidot niin sitten on kullitaikina pilalla, koska lisää EI saa! Sitten joutuu vain katselemaan vierestä, olisiko se sitten kivaa?"

Lapset tekivät töitä käskettyä. Osa pojista oli innoissaan, kerrankin  tehtiin jotain oikeaa, ja oli sitä sellaista äksöniä. Mutta osa lapsista oli hämmentynyt. Titta vaikutti jotenkin takakireältä, ja vaikka hän hymyili koko ajan, hänen äänessään oli kummallinen, kireä vire.

"Seuraavaksi otatte hiivan ja sekoitatte lämpimään maitoon. Ai että on liian kuumaa vai? No kuule, minähän SANOIN, että ei liian kuumaksi."

Lapset tekivät edelleen töitä käskettyä, hyvillä mielin, vaikka muutamaa harmittikin liiaksi kuumentamisen moka.

Mutta tehtävä kävi edelleen monimutkaisemmaksi, koskaan aiemmin ei oltu näin pitkään tehty mitään, muistelivat Marketta ja Anne keskenään. Ainekset piti itse käydä mittaamassa ja Titta käveli edestakaisin jokaisen luona, ja vaikka hän hymyili edelleen, hymyssä oli jotain epäluonnollista. Lopulta alettiin lisätä taikinaan jauhoja. Toinen parista lisäsi jauhoja ja toinen vaivasi. Aluksi vaivaaminen oli hauskaa, kunnes jauhoja tuli niin paljon, että taikina kävi raskaaksi.

"Kauanko tätä pitää vielä tehdä", Teppo ulisi, kun samalla hänen parinsa Marko lisäsi vähitellen jauhoja.

"No kaikki nää jauhot, tyhmä!", Marko tokaisi ja jatkoi lisäämistä.

"Mun kädet menee ihan velliks", Teppo sanoi, "tee ite välillä".

"EI KÄY!", huusi Titta silloin kimakasti. "Se, jonka kädet on taikinassa, vaivaa taikinan. Ei siihen monia käsiä sotketa ihan turhaan, jatka vaivaamista. Samoin sinä, Marketta, KÄDET TAIKINAAN KUIN OLISI JO."

Lapset säikähtivät. Titta ei ollut koskaan huutanut tuolla tapaa. Pientä Anettea alkoi itkettää, pieni ja herkkä kun oli, mutta vilkaistuaan Titan kasvoja hän jatkoi jauhojen lisäämistä, vaikka näki Marketankin olevan purskahtamaisillaan itkuun. Taikina oli jo todella vahvaa. Mutta Marko sen sijaan nautti osastaan ja jatkoi jauhojen lisäämistä, vaikka Tepon kädet todella näyttivät velliltä jo.

Lopulta Titta totesi  muutaman parin olevan valmis viimeiseen lisäykseen. Tämä ei aiheuttanut muissa lapsissa spontaania kiirehtimistä oman taikinan valmistamisessa, joten Titan piti kiljaista heille kiirehtimisestä.

"No niin! Joillain on jo valmiina, hyvä Marko, te olette valmiita jo Teposta huolimatta. Sitten Teppo, otapa voi ja lämmitä mikrossa."

Teppo seisoi hetken tajuamatta mitään, hänen kätensä olivat aivan poikki ja väsyneet.

"No! Mitäs siinä seisot! Tee niin kuin sanoin!"

"Niin, tee niinkun ope sanoo!", Markokin huusi.

Teppo meni ja teki.

"Kaada sula voi!", Titta läksytti edelleen. Muut lapset olivat totelleet perässä, Titan ohjeiden mukaisesti, joita hän jakeli nyt jo tauotta. Joku lapsista oli uskaltanut kysyä, koska kullit olisivat valmiita ja koska he pääsisivät kotiin, mutta siitä oli seurannut melkoinen myräkkä. Kun viimeinenkin sula voi oli kuitenkin kaadettu ja sekoitettu taikinaan, Titta hieman rentoutui. Ja hän toi jokaisen astian päälle liinan. Lapset katsoivat toisiaan toiveikkaina, paitsi Marko, joka oli nyt siirtynyt vähitellen pysyvästi Titan läheisyyteen. Marko, tuo fasistinen pieni paska, oli nähnyt oman mahdollisuutensa Titan avustajana.

Mutta Titta ei sanonutkaan perinteistä "no niin, siinä kaikki tältä kerralta, nyt pääsette kotiin", vaan käveli luokan eteen ja sammutti valon. Monet lapset kiljahtivat kauhuissaan. Mitä tämä oli? Miksi valot sammutettiin? Joku lapsista alkoi todella itkeä.

"Jumal... ippu! Junalippu", Titta takelteli, kirosanaa häneltä ei vielä kertaakaan ollut päässyt, hetkeksi se selvensi hänen päätään. Mutta vain hetkeksi, ja hän palautti entisen äänensävynsä, johon hän oli jostain syystä vähitellen ikään kuin ihastunut. "Hiljaa! Kaikkien suut KIINNI. Eikä kukaan myöskään lähde paikaltaan. Nämä taikinat eivät ole vielä valmiita PUOLEEN TUNTIIN. Ja sen jälkeen menee vielä lisää aikaa! Ja sanon teille sen, että teidän vanhempanne EIVÄT TULE HAKEMAAN TEITÄ, turha toivoakaan. Haha! Minä olen kertonut, että me vietämme yöretkeä ihan toisessa paikassa. Ja täällä on valot pois, eikä kukaan näe teitä! Eikä kukaan kuule, vaikka kuinka huutaisitte, ettekä te huuda muutenkaan. Ja sitten kun puoli tuntia on mennyt, niin te leivotte näistä KAUNIITA kullia. Otatte ne suuhunne ja imette, ei kun.. hetkinen siis NIIN SIIS MUOVAATTE NIISTÄ KAUNIITA. Ja te teette sen pimeässä!"

Titta mietti suihinottoa. Uuh, aah.

Niinpä kaikki istuivat paikoillaan puoli tuntia. Luokka oli aivan pimeä, mutta ulkoa tuli hataria katuvalojen läikkiä seinille. Taikinat kohosivat. Ne kohosivat hiljalleen, kukaan ei puhunut mitään. Aneten silmistä valui kyyneleet, mutta aivan äänettömästi, jotta Titta ei huomaisi. Marketta oli huomannut, ja otti Anettea kädestä kiinni. Liikkeestä kuului pientä suhinaa, jolloin Titta liikahti tarkkaavaisesti heitä kohti, mutta koska suhina lakkasi, ei hän sanonut mitään.

Taikinat kohosivat ja sekuntit tikittivät.

"TIIIT TIIIIIT TIIIIT TIIIIT TIIIIIIIIIIIIIT!" Hiljaisuuden rikkoi aivan silmittömän hirvittävällä tavalla Titan kännykän ajastimen pärinä, joka ilmoitti puoli tuntia kuluneen. Luokka täyttyi taas säpinästä, jokainen lapsi, väsymyksestään huolimatta ja tarkan käskyn puutteesta huolimatta pinkaisi ylös pimeässä ja jäi odottamaan käskyä. Ohjeiden mukaan he ottivat pellin ja leivinpaperin. Teppo-parka leikkasi siitä liian pienen palan, jolloin Marko lätkäisi häntä poskeen.

"Ääliö, sinne meni turhaan paperia!"

"Marko on ihan oikeassa", Titta sanoi lujasti. "Eikö Teppo kenties ole kuullut ILMASTONMUUTOKSESTA?! Ja nyt! Leivotte niistä kauniita. Minä en edes lähde opettamaan teitä palmikoimaan, ette te varmasti sellaisia saa aikaiseksi. Pyörittäkää niistä kauniita ja sopusuhtaisia! Mitäs... mitäs tämä...", Titta maistoi Marketan ja Aneten taikinaa. Aluksi ihmettelevä ilme julmistui vähitellen, kunnes Titan silmät löivät kipinää aivan pimeässä luokassakin. "TE SAATANAN IDIOOTIT OLETTE LAITTANEET SOKERIN SIJAAN SUOLAA! TAJUATTEKO... TAJUATTEKO MILTÄ TÄMÄ MAISTUU?! EI TÄTÄ.. EI TÄTÄ VOI SYÖTTÄÄ VANHUKSILLE SENKIN PILLUPERSEET RUMAT SAMMAKONKUTUAIVOT!"

Sitten hän vaikeni, koko luokka oli aivan jähmettynyt paikoilleen. Hiljaisuus oli "calm before storm":

"Niin. Selvä. Jos te kerran teette tuollaista taikinaa ja kuvittelette, että sen voi joku ihminen syödä, niin hyvä on. Te syötte taikinanne. No niin. ALKAKAA PISTÄÄ POSKEEN NYT SITÄ SAATANAN TAIKINAA! ANTAA MENNÄ JO!"

Marketta ja Anette alkoivat itkeä, mutta Titta läpsäisi heitä molempia poskelle, jolloin he alkoivat ottaa kullitaikinaa suuhunsa. Se ei maistunut hyvältä.

Muut muovasivat palloja painostavan aherruksen ja itkun ja syömisen äänen ja Titan askelten kopistessa. Mutta tämänkään jälkeen ei voitu lopettaa, vaan Titta käski asettamaan uudestaan liinat päälle. Uuni säädettiin lämpiämään. Ja taas odotettiin.

Nyt useat lapset eivät enää voineet estää itkuaan. Kello oli jo aika paljon, monia alkoi jo väsyttääkin. Tittaa hermostutti jatkuva piiperrys.

"Vittu. Ettekö te osaa hiljaa. Jos ette osaa olla hiljaa, niin sitten lauletaan. NYT LAULETAAN VITTU. Ooon meillä hauska täti! Tuo täti Moooonika! Kun täti - NO MITÄ, OLENKO MINÄ AINOA JOKA TÄÄLLÄ LAULAA?! - Kun täti menee torille, on näky komea. Kas näin heiluu kassit ja kassit heiluu näin - SELVÄ! Minä en laula ollenkaan, TE laulatte yksinään."

Titta nousi ja käveli lasten viereen ja löi jokaista lasta, jonka ei ollut nähnyt laulavan. Sen jälkeen hän katsoi, että tämä alkoi laulaa.

Viimein, monien laulujen jälkeen, monien itkujen jälkeen, lyöntien ja läpsäisyjen jälkeen Titan kännykkä alkoi taas piipata, ja uunit olivat valmiita. Anette oli oksentanut ja Titta oli pakottanut Anetten nuolemaan osan oksennuksesta ja luuttuamaan loput. Pellit työnnettiin uunit.

Titta oli tyytyväinen. "Nyt on kullit uunissa jokaisella", hän sanoin lempeästi. "Kyllä tämä tästä vielä. Tänään vanhukset saavatkin vihdoin jotain oikeaa syötävää", hän sanoi yhtäkkiä helpottuneella äänellä. "Nuo vanhukset, ne ovat vaatineet niin paljon... tiedättekö lapset, tiedättekö, että ne spagetit, jotka me silloin kerran teimme... Ne spagetithan olivat aivan hyviä, muistatteko", Titta alkoi niiskuttaa äkkiä, "hyviä ihan... minäkin maistoin, yhgn, hyviä, mutta ei, eivät käyneet, olisivat halunneet PERUNOITA, perunoita ne vanhat huorat, niin että nyt minä ajattelin, että saavatpahan kullia, kun eivät sitä kerran ole saaneet pitkään aikaan."

Kun luokkaan levisi tuoreiden leivonnaisten tuoksu ja kaikki oli valmista, Titta rupesi itkemään ilosta ja suukotteli lapsia - paitsi Anettea ja Markettaa, jotka olivat pilanneet oman taikinansa eivätkä ansainneet suitsutusta.

"Nyt lähtekäämme yhdessä vanhainkotiin!"