Suuri säveltäjämestari Rahmastovok istui jakkarallaan ja hikoili. Hänen harmaantuvat, puskavat kulmakarvansa tärisivät inspiraationhaun vallassa ja jos joku olisi tullut häntä katsomaan olisi hän kiinnittänyt ensimmäiseksi huomiota siihen kuinka säveltäjämestari hankasi ohimoaan nyrkeillään kuin riivattu, aivan kuin hän olisi yrittänyt vaivata inspiraatiota ulos sieltä. Ja sitä hän tavallaan yrittikin tehdä, kaivaa nyrkeillään, siirrellä aivolohkoja puolelta toiselle niin että neuronit törmäilisivät yhteen ja rupeaisivat vollottamaan ja se vollotus kasvaisi suureksi kuoroksi ja sinfoniaksi jonka säveltäjämestari voisi nuotittaa ja julkaista.

Mutta ei kukaan Rahmastovokia olisi tulossa katsomaan. Vaimokin oli jo kauan sitten oppinut ettei säveltäjämestarilta kullia saisi niin kauan kun hän yritti luoda jotakin ja oli häipynyt aikapäiviä sitten siskonsa luokse Sotshin rannikoille. Ja lapset, niin, lapset eivät ymmärtäneet ensinkään, nuo sähköinsinöörit ja muut luonnontieteilijät. Menkööt! Mitä moukat taiteesta tiesivät? Eivät sen enempää kuin aasit! Näin mietti Rahmastovok ja sitten kauhistui ettei ollut parempaa vertausta keksinyt. Pthui olkoon! Tällaisenkö henkilön pitäisi luoda jotain?

Rahmastovok mietti kaikkia perinteisiä inspiraationsaamismenetelmiä. Hyräilisikö hän niitä pilkkaveisuja joita kimnaasissa olivat muut pojanmullikat häntä yrittäneet kamreerille laulamaan? Niistä hän oli aikanaan kasaan pusertanut kolmannen sinfoniansa, tuon, joka vieläkin sai miehet haukkomaan henkeään ja naiset aloittamaan kuukautisensa viikon liian aikaisin. Mutta tuokin astia oli jo pohjaan asti juotu. Juotu! Pitäisikö hänen vetää kunnon kännit?

Jostain nuhraantuneen arkipukunsa taskusta säveltäjämestari taikoi vodkapullon ja vetäisi sen muutamalla ähisevällä, nopealla kulauksella ns. huiviinsa. Pian hänestä tuntuikin siltä kuin hänen aivonsa olisivat kääntyneet useita kertoja nurin. Hän otti seinästä tukea, niin lähestyvä känni häntä riepotteli - tyhjään vatsaan juonut vanha mies oli tällaiselle käytökselle hyvinkin altis, olihan vodka hyvää ja vahvaa tislettä, juuri sellaisena kun hän sen halusi. Rahmastovok tunsi äkillistä halua panna pitkäkseen - mutta sitten! Inspiraatio! Kuin tykin kuula, kuin juokseva gebardi! Ja toinen! Oli kuin säveltäjämestari olisi ollut jumalan tikkataulu, niin nuo inspiraatiot häneen satelivat. Piano! Missä oli piano!

Rahmastovok käveli rivakoin, lähestulkoon maanisen takattavin askelin pianonsa luokse, heilautti liepeitä teatraalisesti ja istui. Sitten hänen kätensä alkoivat tanssia koskettimilla. Hän tiesi jo päässään kuinka kaikki sinfonian osat tulisivat rakentumaan, jokaisen oboen puhalluksen ja pimpparaudan kilautuksen ja tiesi, kuinka hän tulisi kepillään huitomaan jotta orkesteri pysyisi koossa sen sijaan että juoksentelisi kieli pitkällä kuka missäkin kuten muusikko on tuta tekemään ilman tarkkaa vahtia. Mutta piano, se oli se peli jolla hän saisi kaiken tuon järjestykseen.

Säveltäjämestari aloitti. Hän soitti plomplomplomplomplomplomplom. Hän tiesi että juuri tämä olisi oikea alku tälle, plomplomplomplomplom. Ja siihen liittyisivät jouset viikvaakviikvaakviikvaak, juuri näin, viikvaakviikvaakviikvaak. Mutta nyt melodia olisikin plomplomplomplomplom, kyllä, ja välissä ehkä myös plomplomplomplomplom. Ja sitten rytmisektio mukaan, tum tum tum tum tum tum! Kyllä! Kyllä! Hän loi! Tässä se oli! Ja jokainen osa putosi paikalleen kuin jonkinlaiseen venäläiseen palikkapeliin jota ei vielä oltu keksitty, ja hän kuuli kuinka äänien seasta nousi esiin mahtava yhtenäisyys joka kiidytti hänen sielunsa taivaaseen. Ta ta ta ta ta ta ta ta ta!

Ja sitten hän tiesi, että rakenne oli liian täydellinen. Kukaan ei pystyisi sitä kestämään. Hän itsekin taisteli oksennusta vastaan, oksennusta joka oli hänen sielunsa reaktio. Rahmastovokia alkoi pelottaa. Iskisikö Jumala taivaissa hänet maahan jos hän jotain tällaista esittäisi? Ampuisiko hänet julkisessa kaksintaistelussa Bialystok, tuo rottamainen kelmi joka oli varastanut hänen viidennen sinfoniansa omaan operettifarssiinsa? Ei, rakenne oli rikottava. Muutos oli tehtävä!

Ja Rahmastovok tiesi miten se tehdä. Hän nousi ylös ja lausui:

TAA TAA TI TI TAA,
TI TI TI TI TI TI TAA,
TAA TI TI TI TI TAA,
TI TI TI TI TI TI TAA.

Sitten hän pyörähti nopeasti kolme kertaa myötäpäivään ja kaatui pianonsa päälle, jääden siihen rähmälleen kunnes kukko kiekui kolmasti auringonkoiton ilmoille.