Hei.

Jos joskus menee kirpputorille on tapana ensiksi huomata se haju. Mikä helvetti siellä oikein haisee? Ihan kuin mummolan hellaan kiinni palanut, epämääräinen rasvainen lihasoppa. Ensimmäiset viisi minuuttia ei voi oikein keskittyä hyllyjen tarjontaan kun se haju on niin epämääräinen. Tarkennuksena vielä huomautettakoon, että kyseessä ei siis suinkaan ole paha haju, vaan sellainen outo deja vu-fiilismäinen aistikokemus. Ei tiedä pitäisikö aloittaa suun kautta hengittäminen vai ei.

En uskalla kysyä apteekeissa neuvoa. Minusta apteekeissa on aivan liian kliinistä ja tunnen, että tyhmät kysymykseni kiinnittäisivät kaikkien huomion minuun. En kestä.

Rosa Meriläinen on ihan paska.

Runo:

Minä ja rakkaani
pellolla
hyväilen kukalla kakkostani

Tilannekuva #1:

Valkoiset simpukat lojuvat koralliriutan pohjalla. Sukellan alastomana huumaavan sinisen avaruuden lävitse. Korvissani on pelkkää kohinaa. Silmissäni, ei juuri mitään. Olen umpiossa.

Pohjalla on hiekkaa, se tuntuu pehmeältä kämmentäni vasten kun vedän sitä hitaasti veden lävitse. Hiekka sekoittuu veteen luoden kauniita, fraktaalimaisia kuviota. Kas, tuossa on Julia-setti. Tajuan paikkani universumissa. Ei ole mitään kysyttävää, kaikki vain on.

Happi loppuu. Maistan suussani verta. Pidätän hengitystäni niin kauan kun pystyn, mutta lopulta happea huutavat keuhkoni pakottavat suuni auki, ja kouristuksenomaisesti vedän sinistä ja lämmintä merivettä sisääni. Se on hyvin kivulias tunne. Tajuan, etten voi elää montaa sekuntia enää. Silmissäni sumenee.

Yritän ajatella jotain, sillä rimpuilu on turhaa. Ajattelen Laika-koiraa ja venäläisten uutisointia avaruussukkuloista. Juri Gagarin. Punainen vallankumous ja tähtiraketti.

Menetän tajuntani.