Keskellä vantaalaista ankeaa, mutaista, pajupuskien ja talvenraiskaamien takiaisten peittämää entistä peltoa kohosi valtava, ruma halli. Halli oli koottu selvästi kylmän funktionaalista ajattelua noudattaen: suuret halvat elementit oli hitsattu kiinni toisiinsa muodostamaan ehdottoman säntillisiä suorakulmaisia muotoja, sinne tänne oli lätkitty satojen neliömetrien kokoisia aaltopeltilautoja ja häkkyrää ympäröi mustaksi maalattu teräskehikko. Kokonaisuudessaan se näytti lähinnä tulevaisuuden barbaarien nopeasti rakentamalta linnakkeelta, jonka teräväreunaiset portit vain repisivät rikki valloittajien heikon lihan ja tarjoaisivat suojan konekivääritulelta. Koko komeuden kruunasi rakennuksen sataprosenttinen maisemaansopimattomuus. Ikäänkuin se olisi tiputettu taivaasta. Rakennuksen katolle oli joku virittänyt useita metrejä korkeat keltaisena vilkkuvat neonvalokirjaimet, jotka muodostivat sanan "Gene Simmonsin kultakaivos".

"... mikä", kysyi Padre. Hän oli pysäyttänyt löyhkäävän Opelinsa tien viereen ja tuijotti tehdasrakennusta krapulaisen punaisin silmin.
"Gene Simmonsin kultakaivos?", sanoi Erik takapenkiltä ja huokasi syvään. "Mikä vitun Gene Simmonsin kultakaivos."
Padre nousi autosta ja nosti muodikkaan takkinsa kaulukset ylös eräänlaiseksi alkeelliseksi barrikadiksi märkää tammikuista viimaa vastaan. Hän pisti tupakaksi.
"Helvetin hyvä kysymys." Erik käveli Padren viereen. He tuijottivat värjötellen parinsadan metrin päässä sojottavia muurinkaltaisia arkkitehtuurisaavutuksia.
"Helvetti!", naurahti Erik äkkiä. "Mennään katsomaan mikä se on!" Hän loikkasi kömpelösti ojan yli ja lähti tarpomaan liejuisella pellolla kohti varastohallia. Padre hölkkäsi laiskasti perään.

Rakennuksen suuret metalliseinät olivat painuneet syvälle maaperään. Pojat eivät tätä huomanneet. Erikillä oli siihen aivan liikaa promilleja veressä, ja Padrea lähinnä nauratti hökötyksen käsittämätön nimi. He lähtivät kiertämään taloa. Kummalliset loukot ja seinistä sojottavat metallipaneelit saivat aikaan jännittäviä tuulitunneleita ja pyörteitä, ja välillä jostain pärskähti jääkylmiä vesipisaroita Padren ja Erikin naamalle.
"Tässä ei ole yhtään ikkunaa tällä seinällä", sanoi Padre.
"Ei näissä halleissa useinkaan ole", sanoi Erik. Hän oli ollut töissä huonekalufirmassa. "Ehkä toimiston sivulla."
Seuraava pääty oli vähän lyhyempi, ja kierrettyään sen - sillä puolella ei ollut mitään mitä ei olisi jo aiemmin nähty - pojat vetäisivät kulman ympäri.
"Ovi! Juhla!", sanoi Padre ja imutti kolmannen savukkeensa pikavauhtia lopuilleen. "Nyt mennään sisään!"

Lasiovi oli erittäin tylsä. Se johti valkoiseen käytävään, joka oli myös tylsä, samoin käytävän takana oleva rappukäytävä. Sekin oli valkoinen. Koko rakennuksessa ei ollut mitään logiikkaa: valkoiseksi rapattu rappukäytävä johti lasioville, jotka aukesivat valkoiseksi rapattuun käytävään, jonka päässä oli lasiovi, jonka takana oli taas mutkitteleva käytävä. Erik oli etunenässä ja he olivat kulkeneet jo parisataa metriä.

"Tää on varmaan kesken", sanoi Padre ja kopautti seinää hajamielisesti. "Älytön rakennus."
"Joo, lähdetään veks", sanoi Erik. He kääntyvät, ja huomasivat Gene Simmonsin seisovan takanaan.
"Tervetuloa Gene Simmonsin kultakaivokseen!" Gene Simmons nuolaisi huuliaan. Hänen harteillaan leijui kultapölyä ja kädessä oli kitara, johon oli kiinnitetty Kalashnikov.