Kävelen katua pitkin. Maa on valkoinen. Sillä lailla hieman valkoinen kuin nykyisin on tapana, ei mitenkään erityisen valkoinen. 1800-luvun ihmiset olisivat nauraneet sille joka tätä väittäisi lumeksi ja kusseet kyseisen henkilön päälle, ja niin teemme mekin - harkitsen vahvasti että kusisin eräänkin ihmisen niskaan joka näyttää juuri sellaiselta että olisi aikeissa niin tehdä, mutta kuitenkin pyörrän sitten päätökseni, sillä hän on juurikin vauhdikkaasti ja rapsakkaasti kusemassa itsensä päälle. Niin, kello on neljä perjantaiyönä, mutta voisihan hänen kusemisensa johtua mistä vain. Jotkut vaan kusee.

Mutta kävelen eteenpäin. Kaikki on pimeää. Ihmeellistä kyllä kaikki on tosiaan pimeää. Liikkeet ovat pimeinä - no se ei ole erityisen yllättävää. Varmaankin yllättävämpää olisi jos joku K-Kauppa tai vastaava olisi auki. Ei se tietysti estäisi minua menemästä sinne - maito on loppu, niinkuin se aina on, ja leipääkin tarvitsisi uhkaavasti lisää, koska leipä on aina hyvää. Aprikoin sitä josko auki teoreettisesti olevassa K-Kaupassa myytäisiin myös kaljaa mutta lopetan aprikoinnin koska se on ihan vitun tyhmä miettimisen aihe.

Mutta matka jatkuu pimeydessä. Vain kuu tuo valoa kävelyyni. Onneksi se onkin täysikuu ettei tarvitse ihan yksin olla. Autot eivät kulje. Rekat eivät kulje. Junakaan ei kulje, tuo pahanilkinen kapistus joka normaalisti pilaisi yöni säännöllisellä mekkalallaan jos pitäisin ikkunaa auki, mitä en tee, koska olen kaukaa viisas ja tiedän että ummehtuneeseen ilmaan herääminen olisi osa aamun prosessia mikä toistuu aina samanlaisena talvella, päivästä toiseen, kuin vanha ystävä vallan. Mutta joo, tässä vaiheessa kieltämättä rupean miettimään että miksi missään ei ole mitään. Vain katulamput toimivat, mutta niihin nyt ei kukaan kiinnitä huomiota.

Kiipeän mäen, liukastellen jäähän, mutta en liukastellen koiranpaskaan, joka olisi monellakin tavalla perseestä. Tässä vaiheessa ihmetystäni herättää kieltämättä myös se, että liikennevalotkaan ei toimi. Ihan hyvä juttu siis että autojakaan ei mene. Muutenhan ne voisivat vaikka törmäillä toisiinsa. Ja kas - katuvalojen kelmeä valokaan ei enää valaise minua. Yksi kerrallaan ne sammuvat. Alan juosta. Pimeä vyöhyke lähestyy minua. Onneksi se lähestyy minua juuri sillä nopeudella kuin juoksen, selvästi dramatiikantajun innoittamana. Kokeilen hiljentää juoksuvauhtiani, mutta tähän juksautukseen se ei mene.

En tiedä mitä tapahtuisi jos katulamppujen pimeysalue saavuttaisi minut. Oletettavasti ei mitään, paitsi että olisi helvetin pimeätä, vähän niinkuin muinaisilla ihmisillä muinoin, ja muinaiset ihmiset ovat juuri niitä ihmisiä joita vihaan. Ja edelleenkään en näe ketään, en kuule mitään, tai no kuulen tietysti omien askeleitteni rapsunnat kun ne astuvat ja ponnahtavat taas uudelleen lumihöytyvän peittämälle maaperälle, sekä oman huohotukseni kun läskini hölskyntä aiheuttaa villatakkini alla hikoilua. Kivekseni muljahtelevat. Siitä ei onneksi kuulu ääntä.

Päästyäni kotiovelleni yritän avainta lukkoon. Se ei sovi. Tämä herättää minussa ihmetystä, pelkoa ja raivoa, ei välttämättä kyseisessä järjestyksessä. Ja päädynkin siis potkimaan taloni seinää ja huutamaan, yrittäen saada jonkin reaktion. Ja lopulta potkaisen juuri erästä tiettyä tiiltä, ja kuulen tutun äänen, sen jonka olen kuullut tietokoneestani niin monet kerrat. Maailma käynnistyy jälleen. Valot syttyvät. Ihmiset riemuitsevat. Kaikilla on hyvä olla.

Potkiminen. Sillä kaikki paranee.