Sinä tammikuisena iltapäivänä ei satanut vaan tihuutti. Kävelin raskain askelin kohti kotiani, sydän kauppakassin painosta raskaana. Kotioveni vieressä loi katseeni alas ja näin sen. Merkin. Punaisen hansikkaan.

Olin ehkä haavoittuvassa tilassa juuri tuolloin. Sen voinen myöntää. Mutta nähdessäni tuon kirkkaan räikeän räiskyvän verenkarvaan kommunistinpunaisen hansikkaan nousi sydämeeni, sekin myönnettäköön, ennenkuvaamaton tunne. Sieluni läpi iski salamoita. Näin silmieni edessä tuon punaisen hansikkaan omistajan - pitkän blondin, satiinipöksyt nilkoissa, kumartumassa eteeni, sitten haaveissani tartuin hänen hehkuviin uumiinsa, kaadoin hänet mutaiseen maahan, me... Niin. Tuo kaikki, fyysisine tuntemuksineenkin, syöksi läpi olentoni. Olin kiihottunut, minua panetti. Halusin tuota naista, jonka olin juuri unelmissani luonut sekuntien mikro-osissa. Kuin usvan läpi tajusin poimineeni hansikkaan maasta ja katselevani sitä.

Voihan vittu. Punainen hansikas, himoni ukkosenjohdatin, oli aivan liian pieni sopiakseen täysikasvuisen, etten jopa sanoisi: laillisen ikäisen naisen käteen. Se oli kivuliaan pieni. Ehdottomastikin erittäin nuoren, alle kymmenvuotiaan, lapsosen hanska. Järkytyin. Olin kammiovärinän partaalla. Olinhan juuri ajatellut seksiä tuon hansikkaan omistajan kanssa. Olin piilopedofiili, enkä ollut edes tiennyt sitä aikaisemmin.  Haluni nussia pikkulapsia yllätti minut vasta tahattoman tiedostamisen jälkeen. Miten saatoinkaan elää itseni kanssa, tämä saastainen kuva lukittuna aivokurkiaiseni hormonipatoihin? Paksu oksennus työntyi suuhuni: olin muuttumassa siksi jota eniten vihasin.
Karkasin asuntooni ja istuin monta tuntia sohvanreunalla, tuijottaen iskelmäkanava Harju & Pöntistä, ja miettien, miten voisin korjata tilanteen. Yritin pysyä rauhallisena ja kertasin tilanteen mielessäni. Yksi: näin hanskan. Kaksi: halusin panna hanskan omistajaa. Kolme: hanska olikin salaa ja viekkaasti ollut pikkulapsen hanska. Neljä: lapseen sekaantuminen olisi siis ollut looginen jatke tapahtumaketjulle.
En saanut unta. Television mainostelevisiossa näytettiin jotain lapsiin liittyvää. Kaikki heidän viattomuutensa oli ohi. Nukahdin testiruudun ääreen ja uneni läpi kantautui vain jatkuva kohina.

Aamulla kävelin poliisiasemalle. Halusin ilmoittautua, kärsiä rangaistukseni. Eikös ollutkin niin, että vapaaehtoisesti tunnustavia kohdeltaisiin armollisemmin, ja näin maksaisin myös velkani tälle yhteiskunnalle? Kerroin tahtovani tunnustaa rikoksen. Tässä vaiheessa päivystävä poliisi kiinnostui, ja muiden odotushuoneessa vartovien ihmisten päät kääntyivät. Tunsin heidän katseensa kuin punahehkuiset neulat niskassani. Ehkä he arvelivat minun tappaneen, raiskanneen, murhanneen, ryöstäneen, kidnapanneen, kiduttaneen, viipailoineen, huumeilleen, juopotelleen, tapelleen, salakalastaneen, ken tiesi. Mutta jo heidän vihansa, joksi sen ainakin tunnistin, oli itsessään karmivaa. Tätäkö elämäni tulisi olemaan, yhtä painaijaista tyhjästä päivästä toiseen?
Poliisi sulki oven perässäni ja neuvoi minua istuututumaan.
"Mitä tahtoisitte tunnustaa?"
Kerroin rikoksestani. Vääntelin käsiäni, eikä se ollut valheellista, sillä minulla oli reuma ja vääntely sattui niin helvetisti mutta auttoi samalla.
Poliisi tuijotti minua tyhjin katsein.
"Tuota noin. Voisitteko kertoa rikoksestanne hieman tarkemmin?"
Tarkensin kerran. Toisenkin. Poliisi piirteli kukkasia. Lopulta hän nousi ja venyttelihe.
"Jos teistä tuntuu siltä, voitte puhua asiasta psykologin kanssa, mutta mitään rikosta ette ole tehneet, ainakaan kuvauksenne perusteella", sanoi hän lempeästi mutta päättäväisesti. En väittänyt vastaan. Tiesin, että kytät olivat poliiseja. Ei pitäisi taistella järjestelmää vastaan vaan mukautua siihen. Mukautumalla paljastetaan absurdius. Olisin kuin kala vedessä, olisin suuri kriminaali joka vedättäisi järjestelmän kätyreitä, tunnustaisi rikoksensa, tekisi järjestelmästä naurettavan. Olisin kadulla poliisiaseman ulkopuolella, aivan kuten nyt, ja minua ei syytettäisi mistään, aivan kuten nyt, eikä vietäisi kuritushuoneelle. Aivan kuten nyt.

Voi saatana. Miten nyt saisin rangaistuksen? Kulutin loppuviikon etsimällä erilaisten juorulehtien ja muiden ukaasien toimituksen numeroita. Kukaan ei ollut kiinnostunut rikoksestani. Helsingin sanomat tosin lupasi julkaista jutun omalla palstallaan, sillä, missä kerrotaan kaikesta typerästä. Tapaukseni ei kuitenkaan ollut typerä, vaan se oli pieniin ja puolustuskyvyttömiin iskevä julma seksuaalisen väkivallan huipentuma! Minä olin halunnut nussia lasta, edes tuntematta tätä - häpeällisen seksin ja promiskuteetin epäpyhä liitto! Puhelin lyötiin korvaani.
Hesarin keskustelupalstalla viesteihin suhtauduttiiin joko avoimen diktaturisesti ne poistaen tai
niille nauraen. Suomi24 antoi vastaukseksi "lol". Kukaan ei kuitenkaan levittänyt sanaa, kukaan ei soittanut nimetöntä uhkauspuhelua. Työpaikalta soiteltiin perään ja kyseltiin joskos voisin ilmestyä töihin. Kerroin rikoksestani ja sain kaksi viikkoa sairaslomaa. Opintoja en jaksanut jatkaa; mitä hyötyä oli itseään kouluttaa, jos olisi kuitenkin vankilan turvaosastolla, vuosikausien sosiaalisen stigman runtelemana ihmisrauniona, kärvistelemässä ansaitun kohtalonsa tulisilla hiilillä. Tämäkin kysymys oli retorinen. Minä esitin noina päivinä paljon retorisia kysymyksiä. Pidin niistä.

Kaksi viikkoa. Kaksi raskasta viikkoa. Olin tehnyt muita rikoksia, sillä paatuneen kriminaalin tavoin tiesin, että voisin pitää Järjestelmän aisoissa vain jonkin aikaa. Sitten minut vietäisiin kauas pois. Kaksi viikkoa olin keittänyt kahvini liian vahvaksi, puuroni pohjaan, painanut kaasua aivan liikaa. Laiminlöin kaiken. Kirjoittelin nettiin, liimasin lappuja puhelinpylväisiin. Kaksi viikkoa. Ja katso, sillä vain kaksi viikkoa se kesti.
Ovikelloni soi. Tunsin riemua ja olin kaatua sännätessäni ovelle. Aikani koitti! Tässä se olisi! Rikos, rangaistus ja anteeksianto! Syntisen katuvan kurjan viimeinen matka kalpean talviauringon alla kohti tuntematonta kohtaloa, tai vähäpuheisiä miehiä, hamppuköyttä, silmukka ja jakkara.
Avasin oven ja työnsin ranteitani takana odottavaa tuntematonta miestä kohden. Tunnustin.
"Tekö olitte liimanneet sen... tunnustuslapun tänne rappukäytävään?"
Myönsin kaiken. Olin liimannut ihan vitusti tunnustuslappuja joka paikkaan.
"Kiitos", sanoi mies, "se oli tyttäreni hanska. Me olemme kovin köyhiä ja se hanska oli hänelle kovin tärkeä. Kiitos että kerroitte missä näitte sen. Näin mekin saimme ensimmäistä kertaa moneen vuoteen jotain onnea elämäämme. Avioliittoni, potenssini ja turvattu asemani yhteiskunnan alimilla portailla säilyvät", jatkoi mies. "Lahjaksi, ei suinkaan, vaan kiitokseksi, kiitos ja ylistys, annan teille tämän ruskean sateenvarjon!" Hän työnsi käteeni sateenvarjon, sulki oven ja poistui.

Murjotin aikani sohvalla ja lähdin sitten vessaan harjaamaan hampaat. Joku päivä joku vielä rankaisisi minua niin, että se tuntuisi hyvältä siellä.