Olimme luovassa umpikujassa. Kirjallisuuden alalla me, maamme tulevat kynätaiteen toivot, olimme jo saavuttaneet kaiken mitä oli saavutettavissa. Sanat suihkusivat tietokoneiltamme näyttöpäätteillenne ja sieltä mieliinne, aiheuttaen teissä mielihyvän ynähdyksiä ja hienovaraista kiemurtelua. Mutta olimme jo kurottaneet itse aivoihimme ja isolla kauhalla sieltä ammentaneet suurimman osan sanoista. Itse asiassa luovuutemme oli palanut niin isolla liekillä että huomasimme normaalinkin kommunikaation käyvän vaikeaksi. Vaikka örinä, kuolaus ja spastiset käsiliikkeet olivat toki kuuluneet viestintäarsenaaliimme olennaisena osana jo aikaisemmin, nyt ne nostettiin kunnia-asemaan.

Usein umpikujista tulee ihmisille käännekohtia, niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin. Tällä kertaa käännekohta oli kuvaannollinen - ja kuvannollinen. Kyllä, kun sanat eivät riittäneet oli turvauduttava piirustuksiin. Tästä alkaen kaikki humoristiset triptyykkimme ja luovat oksennuksemme saisivat hassunkurisia raapustuksia tuekseen! Sillä ainahan se on niin että jos ei vitsi herätä hilpeää hekotusta tai hervotonta hohotusta niin ainakin kuvat saisivat aivoissa aikaan sen apinamaisen refleksin joka saa aikaan jonkinlaisia naurua epäisesti muistuttavia äänettömiä kouristuksia.

Joten tuumasta toimeen! Valitettavasti kukaan meistä ei osannut piirtää. Oi, kyllä, jotain raapustuksia olimme ajoittain tehneet, mutta valitettavasti ensimmäisen hovipiirtäjämme oli syönyt keskiyön mato Ikaalisissa ja toiselta hovipiirtäjältä oli mennyt MS-Paint rikki. Siksipä luovuudenpurkausten raiskaamat aivomme kehittivätkin suunnitelman, joka saattoi syntyä vain kieroutuneiden kirjailijantaimien päässä. Kyllä, me menisimme Amerikkaan ja kidnappaisimme sieltä sarjakuvanpiirtäjän. Hän tulisi piirtämään meille sen mitä haluamme. Me pakottaisimme hänet siihen. Ja nauttisimme. Mutta lähinnä nauttisimme luovuuden ilosta ja inspiraatioiden säihkeestä. Lähinnä.

Kyseessä piti, totta kai, olla amerikkalainen sarjakuvanpiirtäjä. Kukaan suomalainen sarjakuvapiirtäjä ei kelvannut, eihän heistä kukaan tulisi koskaan ylittämään Jukka-Pekka Piiraa, ja me tiesimme jo että häntä emme saisi mukaan, ainakaan ilman että jonkun meistä tarvitsisi koskea häneen paljaalla, suojaamattomalla ruumiinosallaan. Ja Amerikasta tulee kaikki todellinen, todelliset Hollywood-leffat, todellinen geenimanipuloitu ruoka (täynnä geenejä ja atomeja), todellinen raamatunkäännös itse Jaakko-kuninkaan ansiosta.

Kun olimme päätyneet kandidaattimme - pienen, varsin nyrjähtäneen verkkosarjakuvan tekijään, kuvitelkaa tähän itse mieliverkkosarjakuvanne tekijä kunhan se vain ei ole Tim Buckley - ryhdyimme vierimään, kuten englanniksi sanotaan. Kidnappausprosessi itsessään oli varsin yksinkertainen - tiedotimme hänelle erilaisten välikäsien kautta että suomalainen blogiyhteisö halusi antaa hänelle palkinnon parhaasta ulkomaisesta verkkosarjakuvasta ja tarvitsi hänen osallistumistaan palkintotilaisuuteen, johon osallistuisi myös oikeiden, sanomalehdessä ilmestyvien sarjakuvien tekijöitä. Kukaan verkkosarjakuvapiirtäjä ei voi jättää käyttämättä tilaisuutta olla samassa huoneessa oikeiden sarjakuvien tekijöiden kanssa. Tämä on tunnettua.

Kun hän sitten saapui lentokentälle emme hukanneet sekuntiakaan. Kloroformi, säkki ja kellariin raahaus, niillä on monta tällaista keissiä hoidettu ja niillä hoideltiin myös tämäkin hetki. Kun piirtäjä sitten heräsi kellarissa hän alkoi kiljua ja repiä kaulakahlettaan. Ihmettelemimme hetken rehellisesti keskenämme sitä, miten muuten hän muka luuli että aioimme kahlita hänet, ja sitten esitimme hänelle - selvällä suomen kielellä, örähdyksin ja käsimerkein höystettynä, totta kai - visiomme. Ensin hän alkoi huutaa ja kavahti taaksepäin vaistomaisesti takapuolensa käsillään suojaten, mutta kun tyrkytimme hänelle lehtiötä ja kynää, vähitellen hän suostui ottamaan ne.

Vilkuillen varovaisesti meihin päin hän alkoi piirtää. Lopulta, kun hän oli antanut meille lehtiön, huomasimme että kyseiseen lehtiöön oli piirretty kaunis perhonen, kaunis perhonen joka oli kuin valmis lentämään siitä pois ja tuomaan iloa kaikkien maailman lasten sydämiin. Tämä ei ollut mitä halusimme, joten huusimme hänelle päin naamaa ja annoimme uuden lehtiön. Tällä kertaa hän piirsi lehtiöömme kaksi antropomorfisoitua vesipuhvelia harrastamassa anaaliseksiä. Vaikka piirrosjälki olikin moitteetonta niin tätäkään emme halunneet... tällä kertaa... vaan annoimme taas uuden lehtiön. Ja tätä jatkui koko yön. Vihdoin, kun hän alkoi saavuttaa sen mitä halusimme desibelimme vähenivät ja vähenivät, antaen hänelle osviittaa että tätä linjaa kannattaa jatkaa.

Lopulta hän oli valmis. Viimeistä piirtoa myöten valmis. Katsoimme kuvaa ja häkellyimme, liikutuimme. Päästimme hänet vapaaksi ja iloiten katsoimme kuinka hän koikkelehti taivaanrantaan. Emme tarvinneet häntä enää. Meidän ei tarvitsisi enää julkaista koskaan mitään. Meillä oli kuva, joka tulisi lopettamaan kaiken luovuuden koskaan.

Kuvassa Näsinneula yhtyi Mikontaloon.