Teltan suojakenttä surahti tuskin kuuluvasti kokin astuessa sisään.

"Ruoka olisi valmista", hän ilmoitti, vaivautumatta enää noudattamaan minkäänlaisia sotilaallisen toimistokäyttäymisen alkeitakaan. Ateria olisi joka tapauksessa useita tuntia myöhässä, mutta kumpikaan ei enää jaksanut välittää moisesta. Luultavasti lämpö ruuan valmistamiseen oli täytynyt tuottaa niinkin alkeellisella tavalla kuin polttamalla jonkinlaisia kuivia kasveja.

"Ja mitähän meillä tänään olisi?", kuului yhtä epäsotilaallisesti murahdettu vastaus.

"Onko hirveästi vaihtoehtoja?"

Sotilasmestari Saarela sytytti synteettisen Työmiehen ja kirosi syvimpään helvettiin kaikki tuntemansa jumalat ja prikaatin huoltojoukot. Erehtyminen oli inhimillistä. Vuosisadat ja älyaseiden maalintunnistuskaan eivät olleet voineet mitään sille ikävälle tilastotiedolle, että merkittävä osa kaatuneista sai edelleen surmansa omien harhalaukauksista. Ja toisaalta, ilman luutnantti Keinosen erehdystä, oltaisiinko edes jumissa tällä jumalanhylkäämällä suolla?

Mutta herra paratkoon, miten ne olivat onnistuneet sekoittamaan keskenään keskussotilassairaalaan osoitetun kryostaasiarkun ja Saarelan varastoihin tarkoitetun muona- ja ammuslähetyksen? Vaikkei edes osaisi lukea, kryostaasiarkun tunnusomaisen hurinan tunnistaisi kyllä kuka tahansa yhdenkin sotilasjännärin nähnyt siviilikin. Saarela epäili niiden saatanan apinoiden tehneen koko vaihdoksen tahallaan. Itseasiassa oli täysin mahdollista, että ne todella olivat apinoita. Sopisi täydellisesti niiden huumorintajuun.

Rauhan aikana ja sivistyneissä olosuhteissa kyseessä olisi ollut nolo sekaannus, joka olisi helposti ehditty korjaamaan ennen edellisen muonaerän loppumista. Kentällä mikään ei tietenkään toiminut niin hienosti. Lähes seulaksi ammuttu yhteysalus oli onnistunut plasmatykin onnenkantamoisella tuhoamaan vainoajansa, lentämään perille ja jopa tekemään lähes oppikirjamaisen pakkolaskun liejuun, mutta murheellisen itsestäänselvää oli, ettei se tulisi siitä enää nousemaan.

Hylyssä vierailu oli ollut masentavaa. Ohjausmustekala mahtaili kovaan ääneen saavansa laitteen ilmaan koska tahansa – se ei kuitenkaan osannut vastata miten tämä tapahtuisi murtuneella rungolla ja vain yhdellä moottorilla. Sille ei myöskään kukaan ollut raaskinut kertoa, ettei aluksen lasti ensinkään täsmännyt siihen, mitä rahtikirjoissa luki. Kun se luuli urhoollisesti ja oman henkensä vaarantaen toimittaneensa perille kipeästi kaivatut tarvikkeet, se pysyi sankarimielialansa voimin etäisesti järjissään.

Saarela suunnitteli välillä olentoparan päästämistä kärsimyksistään – yksi brutaali, mutta nopeudessaan kivuton raskaan plasmakiväärin laukaus riittäisi.  Ennemmin tai myöhemmin sen elossapitojärjestelmän suodattimesta joka tapauksessa loppuisi lataus ja se tukehtuisi omaan kuonaansa. Valitettavasti tällä luonnonoikulla oli täydet kansalaisoikeudet ja sotilasarvo, eikä ollut sanottua, etteikö tulisi uutta yhteysalusta pelastamaan paitsi miesten ruokahuoltoa, myös pääjalkaisparkaa. Loppujen lopuksihan myrsky saattoi jatkua enää vain muutamia viikkoja, korkeintaan kuukauden.

Kryoarkun jäähdytys oli enimmäkseen pettänyt pakkolaskun aiheuttamien vaurioiden myötä. Jäässä se toki edelleen oli, mutta sen lämpötila oli noussut suunnilleen sadalla asteella. Huolella ja rakkaudella ravintonestetankeissa kasvatetut kloonatut ruumiinosat eivät koskaan päätyisi korvaamaan sotilaiden taistelussa menetettyjä jäseniä – muutaman kymmenen pakkasasteen lämpötilassa peruuttamattomat soluvauriot olivat väistämättömiä. Miljoonien arvoinen lääketieteellinen ihmelaite oli taantunut arkkupakastimeksi ja ainoa arvo mitä sen sisällöllä enää oli, oli ravintoarvo.

Ihmislihan syönti ei varsinaisesti ollut suoranainen tabu. Pahimmillaan nälkiintyneiden joukkojen tiedettiin syöneen jopa kaatuneita tovereitaan ja altaassa kasvatettu kudos ei koskaan edes ollut kuulunut kenellekään ihmisyksilölle, vaikka se teknisessä mielessä saman perimän omaavista soluista koostuikin. Pääkaupungissa tiedettiin joidenkin liikaa rahaa perineiden kulinaristien syöneen jopa itsestään kloonattua "pitkää sikaa". Saarelan oli helppo kuvitella miehet järsimässä käsivarsia tai jalkoja, mustan huumorin säestyksellä, imitoiden halvimpien historiallisten holovideoiden klisheisimpiä kannibaaliheimoja.

Jos siis tässä heille päätyneessä kryoarkussa olisi sattunut olemaan raajoja. Tai keuhkoja, sydämiä tai edes aivokudosta. Kaiken sen syöminen olisi tuntunut muutaman päivän jälkeen lähes normaalilta.

Ensimmäisellä Avaruusjääkärikomppanialla ei ollut juuri muuta syötävää kuin pakastettua kyrpää.