"Voi tuskaa, voi tätä epätoivon määrää", nyyhkäisi Björne Kjallis, kun hänen jalkansa upposi puolireittä myöten rahkasammaleeseen. Siinä hän nyt oli, tuo uljas mies, jonkinlaisessa spagaatissa keskellä kituvaa lettoa. Satoi vettä ja hyttyset olivat nakertaneet häntä.

"Miksi olen näin yksin, näin onneton! Jumalani! Miksei minulla ees stondaa!"

Björne Kjallis nyyhkäisi surkeasti ja tempoi jalkansa irti suosta. Sinne jäi saapas ja sukkakin vielä. Ihan mummon kutoma villasukka. "Voi perkeleen perkele", itki Björne Kjallis. "Vesikin on aivan kylmää!"

Hän lähti rämpimään eteenpäin. Pari tuntia vierähti. Björne itki ja oksensi. Nälissään hän jäyti suopursun varsia ja variksenmarjoja. "Voi voi voi kun on kamalaa", kertoi hän kohtalostaan hiljaiselle kairalle. Tavoitteenkin kertoi: "Tuolle metsäsaarekkeelle kun pääsisin OI VOI VOI", itki hän taas vajotessaan kaulaa myöten hyllyvään.

Mutaisena ja kylmenneenä Björne Kjallis pääsi kuin pääsikin lopulta pienelle ja surkealle metsäsaarekkeelle. Siellä hän käpertyi maahan ja itki menetetyn kunniansa muistolleen.

Mutta haa! Mikä siinä olikaan?
"Sehän on kataja!", ilahtui Björne Kjallis, "tuo jalo puu. Mmm... Kataja."
Björne Kjallis tarttui katajanoksaan ja survoi sen perseeseensä. Hekumaa, nautintoa, aistien ilotulista. Äkkiä Björne muisti sentään olevansa kristilliskristillisten puheenjohtaja.
"Voi ei, voi jumalani ja jeesus, synnissä ryven minä, voi kauhistus", valitti hän ja työnsi samalla katajanoksaa syvemmälle perseeseensä.
"Vuosikaudet olen unelmoinut tästä! Katajaista pyllyssäni! Kyllä! Melkoinen Jyrki tämä puu oi oi oi!"

Björne Kjallis, kristilliskristillisten puheenjohtaja, seisoi mutaisena suolla ja survoi katajanoksaa perseeseensä. Ja tähän tarinamme päättyykin.