Olin istunut sängynlaidalla jo pitkään. Kohta kello olisi tasan viisi. Tulisiko hän myöhässä vai ajoissa? Löytäisikö hän perille? Silitin hermostuneesti päiväpeittoa. Se oli karhea ja houkutteleva. Päässäni vilisi ajatuksia, mutten saanut ainoastakaan kiinni. Ne vain vilisivät! Jotain tällaisia siellä vilisi:

Onko täällä sopivaa? Onko liian kuuma? Onko se ollut jo tarpeeksi kauan paikoillaan? Onko hän hellä vai sopivasti raju? Haluaako hän kahvia vai onko hän enemmän teemiehiä? Vai kenties pullaihmisiä voi voi mikä olikaan hänen nimensä vai lukiko ilmoituksessa edes hänen nimeään, VOI EI mihin laitoin ilmoituksen en ehdi etsiä sitä enää jos hän tuleekin ajoissa pärjäänköhän entä mitäköhän hän odottaa minulta, mitä jos en osaakaan... gulp kyllä hän ehkä odottaa että näytän hänelle mitä minä osaan, miten minä osaan tehdä näillä vehkeillä, koska kyllähän minä osaan... mutta mitä tehdä, esittääkö jonkinlainen klassinen ja vakavampimielinen ja vaikuttava – vai mitä jos hän onkin olemukseltaan nuorempi ja ketterämpi ja haluaa vauhtia ja hurjuutta? Entä tämä vaatetus? Valaistus? Mitä jos kaikki meneekin ihan pieleen, entä...

Ovikello soi. Vilisevät ajatukset katkesivat sillä sekunnilla ja pomppasin pystyyn. Kainalot olivat märät, kädet märät, otsa märkä, kaikkialla... märkää. Pilluni... Ööh, hetkinen. Ei kun ei, ei se... mitäs nyt oikein, heh heh

Takaisin ruotuun. Tiesin, kuka oli saapunut. Kävelin ovelle, vedin henkeä viimeisen kerran, ehkä viimeisen kerran elämäni aikana, tajusin sekunnin välähtäessä ja viisarin värähtäessä ja lukon kääntyessä: avasin oven. Se oli kuin refleksi, jonka käteni vain toteutti. Kun avasin silmäni, hän seisoi siinä. Olin ajatellut ojentaa käteni, mutta se oli kylmä ja hikinen, ja minä olin sokissa. Olihan tämä ensimmäinen kertani, olin jähmeä ja pelokas, en osannut käyttäytyä, en osannut ottaa tilannetta haltuuni. Ja siksi en saanutkaan ojennettua kättäni miehelle.

Hän oli vanha. Lähes kalju, silmälasipäinen mies, jolla oli pitkät sormet, jotka hän ujutti käteeni nopeasti mutta silti irstaasti. Hiussutturani valahti auki ja pitkät liehuvat hiukseni pelmahtivat tuulen mukaan. Ööh, ja tuota, niin ja sitten kävi niin että mies astui sisään. Sanomatta nimeään. Vai sanoiko, en tiedä, se oli melkoista menoa heti alusta asti, sen sanon. En ehtinyt ajatella puolikastakaan ajatusta. Mies taisi nähdä pelokkuuteni, sillä hän alkoi keskustelun rujolla ja möreällä äänellään.

"Taidetaan olla ensi kertaa pappia kyydissä. Ei hätää", hän murahti, ja vilkaisi minua kulmistaan. "Mun puolesta aletaan heti hommiin. Mihinkäs sitä siirrytään?"

Seisoin paikallani, kuin jäässä. Hän oli niin pitkä, ja hänen kädessään oli raskaan näköinen laukku. Mitä siellä oli? Työkaluja? Millaisia työkaluja? Mitä hän aikoi niillä tehdä?

Mies tuijotti minua, koska tuijotin hänen vehkeitään. Sitten hetken vaikutti siltä, kuin hän heittäisi sen kädestään ja ottaisi olkapäistäni kiinni ja ravistelisi minusta vastauksen ulos. Tämä ajatus sai pääni selkenemään ja osoitin sormellani olohuonetta kohti. Mies murahti ja meni. Kävelin perään, vaikka jalkani olivat muussia.

Jännitti. Jännitti niin paljon.

Sitten operaatio alkoi. Mies ei enää puhunut mitään. En tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Odotin käskyjä, oletin käskyjä. Olin valmis tekemään mitä tahansa. Mutta hän ei puhunut. Olisipa hän sanonut edes sanasen, mutta ei. Sen sijaan. Hän avasi hitaasti laukkunsa. Se oli musta ja nahkainen ja täynnä isoja työkaluja, joita en tunnistanut. Mutta ne tulisivat koskemaan sinne, sisälle, tajusin, ja pelko ja kauhistus värisyttivät hentoa ruumistani kuin tuuli haavaa lehtiä ja niinpä kuin tuulessa huriseva haava minä päätin antaa äänimerkin tästä yllättävästä kokemukstani. Aloin hurista. Ensin hurisin ujosti kuin pikkuhaapa ja sitten aloin huristella kovempaa ja kovempaa HRRRR HRRRRRRR HRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRR. Mies tajusi, että lähetin signaalia. En osannut tulkita hänen ilmettään. En osannut, joten hän lopulta nousi ja karjaisi

"SUU KIINNI LUTKA!"

Hyvä ohje, ajattelin, rauhoittava: nyt osasin. Pistin suuni kiinni ja jatkoin hurinaa nyt suu enemmän kiinni.

Hrrrrrrrrrrr, rrrrrrr, urrrr huuuurrrrrrrrr – ääni tuli kurkusta.

Myös mies leppyi. Hänen ilmeensä suli ja hän katsoi silmiini, kädessään työkalu.

"No niin, noin juuri, hyvä, hyvä. Jatka vain, jatka. Kevyesti, kevyesti. Kuin haavan lehti."

"Kuin haavan lehti", huokasin onnellisesti ja katsoin miestä silmiin. Hän nyökkäsi vielä hyväksyvästi hurinalleni ja huomattuaan että olin jo rentoutunut, hän nousi polviltaan laukun äärestä ja nousi pianon ääreen. Kun hän avasi luukun, ehdin taas hieman värähtää ja hurinani katkesi hetkeksi. Mies lopetti heti ja kääntyi puoleeni.

"Ei hätää, ei hätää, lupaan olla aivan hellä. Rentoudu vain, minä osaan kyllä nämä hommat. Ei mitään hätää, jatka hurinaa, hyvin menee."

Sitten hän palasin pianon ääreen, veti tuolin alleen ja kosketti näppäimiä. C, ensin hellästi. Ääni kilahti, mutta ei heleänä vaan kuulin korvissani inhan kapakkasaundin ja häpesin hieman. Mies vilkaisi minuun rohkaisevasti ja nyökkäsi minua jatkamaan. Sitten hän löi C:n uudestaan kovempaa, sitten toisesta oktaavista. Välillä hän nousi ja työnsi kalut pianon sisuksiin ja löi koskettimia uudestaan. Sitten hän soitti koskettimia kromaattisesti, soinnuilla, yksittäin, aina välillä kolistellen sisuksissa.

Siinä oli mies, joka osasi hommansa.