"Niin, se mulle on käynyt", Misu sanoi ääneen. "Musta on tullut kuin vuori."

Paksu ja korkea. Täynnä varpuja.

Misu oli tänään tuolla haikealla ja haalealla päällä, mikä oli vastenmielistä ja niin... kaikin puolin jotain että en voi edes tietää että mitä! Misu päättikin innostaa itsensä uuteen intoon. Ottaisinko tuon käteeni, Misu pohti. Jaa niin minkä?

Samassa Misu alkoi tuntea omituista värinää ja surinaa. Hän hypähti ylös sohvalta, veti housut jalkaansa ja nolostellen katseli ympärillensä. Missä SURISEE? Misu unohti hetkeksi sen mitä hän oli äsken yrittänyt ajatella, ja yritti nyt ajatella, että mitä mahtoi olla surina, joka oli herättänyt hänet tästä houreesta johonkin uuteen houreeseen. Syke nousi. Paita tuntui kuumalta. Mitä tapahtuu. En muista mitään. Surina jatkui, ei tullut mistään.

Houre valtasi mielen ja ruumiin. Ruumis kuumeni, mieli kärisi ja tirisi. Ei ollut enää vaihtoehtoja, Misun oli välttämättä riisuttava kaikki VAATTEET niin että jäljellä oli enää kuuma ja tirisevä ruumis, joka surisi ja kieri lattialla. Vesilammikko oli hikeä, hötäkässä kaatunutta kylmää kahvia.

Misun silmät eivät enää pystyneet keskittämään katsetta, sillä hänen ruumiinsa tärisi houreen kourissa. Silti hän nuoli kahvia. Ja kaiken sen horrorin keskelläkin Misu yhtäkkiä ymmärsi:

"En mä ole vuori, mä oon tulivuori! hän huusi.

Ja magma valui ulos hänen pill

Nousimme kahdelta Arin autosta. Arin? Ai minkä Arin? Ai runkkarin vain? Metsätien pätkä oli pimeä ja hiljainen, vain rastaat huutelivat yössä. Ari poltti jatkuvasti tupakkaa ja oli silminnähden hermostunut. Minua ja Minnaa ei jännittänyt mitenkään kauheasti, vaikka tiesimme tämän olevan tähänastisista teoistamme ehkä se suurin, tärkein ja mahdollisesti vaarallisin. Jätimme auton auki ja maalasimme rekisterikilvet yli lateksilla. Takakontista otimme mukaan kaksi videokameraa, kahden sivuleikkurit, valonvahvistimen ja muita tarpeellisia aiheita. Ari mietti hetken, ottaisiko hän pesäpallomailan mukaansa. Päätimme kuitenkin jättää sen autoon.

Kävelimme pimeän metsän halki hiljaa ja varovasti. Metsikkö ei ollut laaja. Pohjanmaan tylsässä kangasmaastossa voi kuitenkin helposti eksyä, joten Ari otti GPS-paikantimeensa muutaman reittipisteen jotta löytäisimme pahassa tilanteessa nopeasti takaisin. Olin huolestunut, sillä tämä vaikeuttaisi pakoamme mikäli asiat menisivät pieleen. Päätin kuitenkin olla sanomatta mitään, sillä en halunnut hermostuttaa jo nyt hermostunutta Aria tai Minnaa. Metsikössä kajasti jo heikko keltainen valo. Se tuli edessämme olevasta aidatusta rakennuskompleksista. Kuulimme jo farmin äänet. Viimeiset parikymmentä metriä vuoroin ryömimme, vuoroin konttasimme läheiseen ojaan ja tarkastelimme tarhaa.

Viime vuosisadan loppupuoliskolla Hansonin veljekset olivat kova sana viihdeteollisuudessa. Näitä olentoja sorrettiin ja käytettiin häpeilemättä rahantekokoneina. Ajan saatossa levyimperiumit eivät kuitenkaan enää tahkonneet rahaa samaan tahtiin, joten hansoneita ruvettiin käyttämään ensin vetojuhtina, sitten koe-eläiminä. Joku kuitenkin huomasi, että hansonien turkki oli ominaisuuksiltaan ylivertainen sekä minkkiin että kettuihin verrattuna, joten hansoneista tuli turkiseläinten eliittiä. Farmeja oli maailmalla vain muutama, joista jokaisessa oli joitain kymmeniä hansoneita. Kasvatuksen vaikeuden takia turkkeja on jatkuvasti tarjolla vähän, ja niistä maksetaan tuhansia euroja kappaleelta.

Tarkastimme ympäristön ja huomasimme pari valvontakameraa jotka eittämättä havaitsisivat sisääntunkeutumisemme. Olimme tietoisia tästä ja tiesimme jo, että vartijoilla kestäisi ainakin kahdeksan minuuttia siihen, että he olisivat paikalla. Farmissa ei näkynyt ketään. Siellä oli suodastaan haudanhiljaista – hansonit nukkuivat öisin, mikäli pystyivät. Suurin osa oli todennäköisesti huumattu. Kaasukammio oli etelänurkkauksessa, ja omistajan asunto ja työläisten parakit olivat noin kilometrin päässä. Sieltä tultaisiin paikalle melko nopeasti. Meillä ei siis ollut paljoakaan aitaa.

Laitoimme kuulosuojaimet päähän ja syöksyimme aidalle. Harjoittelun suomalla taidolla aidasta läpi murtautumiseen meni alle puoli minuuttia. Meillä oli aikaa viisi minuuttia. Kuulokkeiden läpi kuulimme, miten metelin herättämät hansonit ääntelivät korviahuumavalla pauhulla. ”Mmmmbop, mmmbop!” Tarhan työntekijät käyttivät aina kuulosuojaimia. Kuvasin itse kameralla Arin ja Minnan avatessa häkkejä. Ulosteiden ja veren tahrimat huumaantuneet hansonit runtelivat itseään kaltereita vasten. Monilla oli pahoja infektiota raajoissaan – stressaantunut hanson yrittää usein purra itseltään kädet irti. Jatkuvasti murretuista häkeistä pomppi esiin uusia ja uusia pikku karvaturreja. Viisi minuuttia oli ohi nopeammin kuin tiesinkään. Kuulin jo moottoreiden jyminää jostain, läheltä kai. Syöksyimme hansonlaumassa ulos leikkaamastamme aukosta ja syöksyimme metsään.

Minna tapettiin ensimmäisenä. Yhtäkkiä veren ja kauhun pelästyttämät hansonit syöksyivät hänen kimppuunsa. Hän ehti huutaa vain hetken, selvästi ja kirkkaasti. Aivan kuin häntä ei olisi sattunut yhtään. Viimeinen ääni minkä hänestä kuulin oli sidekudoksen rutinan ja repeytyvän lihan äänten seasta kuuluva vaimea huokaus. Kuin väsyneen ihmisen huokaus. Olin vain pienen hetken paniikissa, sillä en osannut aavistaa tätä, mutta nopeasti ajatukseni selkeytyivät ja tunsin olevanni valveilla ja harkintakyvyltäni täysin viileä. Juoksimme Arin kanssa autolle ja starttasimme sen. Takapenkille piiloutunut hanson ei sanonut mitään, vaan karkasi suoraan Arin kurkkuun. Kun ihmisen aukirevityistä kaulavaltimoista suihkuaa verta, se tuo mieleen rubiinit. Veri on niin kauniin punaista. Suuntasin taskulampun hansonin silmiin, jolloin se pakeni ulos autosta. Ajoin kuin unessa kotiin, josta minut noudettiin aamulla poliisikuulusteluun.

Tässä iskussa vapautettiin yli 100 hansonia, joista suurin osa löytyi kuolleina. Osa on opetellut saalistamaan kissanpentuja ja pikkulapsia. En kadu mitään, mitä tein. Eivätkä Minna tai Arikaan katuisi.

Laskeudun jaloilleni, rintakehäni aaltoillen miehekkäästi, ja pullistelen lihaksiani ainakin kolmessa eri asennossa.
Sen jälkeen lausun syvällä rintaäänelläni "Lopeta, kelmi, ja päästä tuo vanhus vapaaksi, tai minä, Supersankarimies,
tulen rankaisemaan sinua mitä oikeudenmukaisimmalla tavalla! Toivon ryövärin pelästyvän tätä näytöstä ja lähtevän
luikkimaan pakoon häntä jalkojensa välissä - että hän ei tietäisi... salaista heikkouttani...

Rikollinen hölmistyy, sitten hymyilee. "Hah! Supersankarimies! Tiedän salaisen heikkoutesi!" hän huutaa. Voi ei! Tietääkö
hän todellakin että salainen heikkouteni on... lain rikkominen?

Kyllä hän tietää! Hän jatkaa mummon ryöstämistä, ottaen mummon käsilaukun itselleen. Sehän on lainvastaista! Tunnen
voimieni katoavan ja myös kriminaali sen huomaa, naureskellen häijysti. Hän kolkkaa mummon! Argh! Tuskin pystyisin
nyt superloikkaan ja supernyrkkinikään ei enää löisi edes lastulevyä halki. Haukon henkeä! Julma rikollinen päättää
kiduttaa minua lisää ylittämällä kadun suojatien vierestä ja kusemalla seinää vasten. Olen maassa ja avuton. Tuskin
pystyisin liiskaamaan hyttystäkään.

Rikollinen, ehkä säälin vallassa, tyytyy tällä kertaa vain juoksemaan pakoon mummon omaisuus mukanaan. Ehkä minun pitäisi
vaihtaa uraa.

Onko täällä sopivaa? Onko liian kuuma? Onko se ollut jo tarpeeksi kauan paikoillaan? Onko hän hellä vai sopivasti raju? Haluaako hän kahvia vai onko hän enemmän teemiehiä? Vai kenties pullaihmisiä voi voi mikä olikaan hänen nimensä vai lukiko ilmoituksessa edes hänen nimeään, VOI EI mihin laitoin ilmoituksen en ehdi etsiä sitä enää jos hän tuleekin ajoissa pärjäänköhän entä mitäköhän hän odottaa minulta, mitä jos en osaakaan... gulp kyllä hän ehkä odottaa että näytän hänelle mitä minä osaan, miten minä osaan tehdä näillä vehkeillä, koska kyllähän minä osaan... mutta mitä tehdä, esittääkö jonkinlainen klassinen ja vakavampimielinen ja vaikuttava – vai mitä jos hän onkin olemukseltaan nuorempi ja ketterämpi ja haluaa vauhtia ja hurjuutta? Entä tämä vaatetus? Valaistus? Mitä jos kaikki meneekin ihan pieleen, entä...

Ovikello soi. Vilisevät ajatukset katkesivat sillä sekunnilla ja pomppasin pystyyn. Kainalot olivat märät, kädet märät, otsa märkä, kaikkialla... märkää. Pilluni... Ööh, hetkinen. Ei kun ei, ei se... mitäs nyt oikein, heh heh

Takaisin ruotuun. Tiesin, kuka oli saapunut. Kävelin ovelle, vedin henkeä viimeisen kerran, ehkä viimeisen kerran elämäni aikana, tajusin sekunnin välähtäessä ja viisarin värähtäessä ja lukon kääntyessä: avasin oven. Se oli kuin refleksi, jonka käteni vain toteutti. Kun avasin silmäni, hän seisoi siinä. Olin ajatellut ojentaa käteni, mutta se oli kylmä ja hikinen, ja minä olin sokissa. Olihan tämä ensimmäinen kertani, olin jähmeä ja pelokas, en osannut käyttäytyä, en osannut ottaa tilannetta haltuuni. Ja siksi en saanutkaan ojennettua kättäni miehelle.

Hän oli vanha. Lähes kalju, silmälasipäinen mies, jolla oli pitkät sormet, jotka hän ujutti käteeni nopeasti mutta silti irstaasti. Hiussutturani valahti auki ja pitkät liehuvat hiukseni pelmahtivat tuulen mukaan. Ööh, ja tuota, niin ja sitten kävi niin että mies astui sisään. Sanomatta nimeään. Vai sanoiko, en tiedä, se oli melkoista menoa heti alusta asti, sen sanon. En ehtinyt ajatella puolikastakaan ajatusta. Mies taisi nähdä pelokkuuteni, sillä hän alkoi keskustelun rujolla ja möreällä äänellään.

"Taidetaan olla ensi kertaa pappia kyydissä. Ei hätää", hän murahti, ja vilkaisi minua kulmistaan. "Mun puolesta aletaan heti hommiin. Mihinkäs sitä siirrytään?"

Seisoin paikallani, kuin jäässä. Hän oli niin pitkä, ja hänen kädessään oli raskaan näköinen laukku. Mitä siellä oli? Työkaluja? Millaisia työkaluja? Mitä hän aikoi niillä tehdä?

Mies tuijotti minua, koska tuijotin hänen vehkeitään. Sitten hetken vaikutti siltä, kuin hän heittäisi sen kädestään ja ottaisi olkapäistäni kiinni ja ravistelisi minusta vastauksen ulos. Tämä ajatus sai pääni selkenemään ja osoitin sormellani olohuonetta kohti. Mies murahti ja meni. Kävelin perään, vaikka jalkani olivat muussia.

Jännitti. Jännitti niin paljon.

Sitten operaatio alkoi. Mies ei enää puhunut mitään. En tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Odotin käskyjä, oletin käskyjä. Olin valmis tekemään mitä tahansa. Mutta hän ei puhunut. Olisipa hän sanonut edes sanasen, mutta ei. Sen sijaan. Hän avasi hitaasti laukkunsa. Se oli musta ja nahkainen ja täynnä isoja työkaluja, joita en tunnistanut. Mutta ne tulisivat koskemaan sinne, sisälle, tajusin, ja pelko ja kauhistus värisyttivät hentoa ruumistani kuin tuuli haavaa lehtiä ja niinpä kuin tuulessa huriseva haava minä päätin antaa äänimerkin tästä yllättävästä kokemukstani. Aloin hurista. Ensin hurisin ujosti kuin pikkuhaapa ja sitten aloin huristella kovempaa ja kovempaa HRRRR HRRRRRRR HRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRR. Mies tajusi, että lähetin signaalia. En osannut tulkita hänen ilmettään. En osannut, joten hän lopulta nousi ja karjaisi

"SUU KIINNI LUTKA!"

Hyvä ohje, ajattelin, rauhoittava: nyt osasin. Pistin suuni kiinni ja jatkoin hurinaa nyt suu enemmän kiinni.

Hrrrrrrrrrrr, rrrrrrr, urrrr huuuurrrrrrrrr – ääni tuli kurkusta.

Myös mies leppyi. Hänen ilmeensä suli ja hän katsoi silmiini, kädessään työkalu.

"No niin, noin juuri, hyvä, hyvä. Jatka vain, jatka. Kevyesti, kevyesti. Kuin haavan lehti."

"Kuin haavan lehti", huokasin onnellisesti ja katsoin miestä silmiin. Hän nyökkäsi vielä hyväksyvästi hurinalleni ja huomattuaan että olin jo rentoutunut, hän nousi polviltaan laukun äärestä ja nousi pianon ääreen. Kun hän avasi luukun, ehdin taas hieman värähtää ja hurinani katkesi hetkeksi. Mies lopetti heti ja kääntyi puoleeni.

"Ei hätää, ei hätää, lupaan olla aivan hellä. Rentoudu vain, minä osaan kyllä nämä hommat. Ei mitään hätää, jatka hurinaa, hyvin menee."

Sitten hän palasin pianon ääreen, veti tuolin alleen ja kosketti näppäimiä. C, ensin hellästi. Ääni kilahti, mutta ei heleänä vaan kuulin korvissani inhan kapakkasaundin ja häpesin hieman. Mies vilkaisi minuun rohkaisevasti ja nyökkäsi minua jatkamaan. Sitten hän löi C:n uudestaan kovempaa, sitten toisesta oktaavista. Välillä hän nousi ja työnsi kalut pianon sisuksiin ja löi koskettimia uudestaan. Sitten hän soitti koskettimia kromaattisesti, soinnuilla, yksittäin, aina välillä kolistellen sisuksissa.

Siinä oli mies, joka osasi hommansa.