Paavali Hurskainen, joka tunnettiin kavereidensa piirissä paremmin nimellä Pavel von Sykorian, tai ainakin näin hän uskoi (tosiasiassa selän takana kaveritkin kutsuivat häntä Paavaliksi), istui huoneessaan ja tummat ajatukset kulkivat hänen päänsä läpi. Kuin yön pimeys, joka peitti kaikki hämärän vaippaansa niin että taivas oli suloisen musta ja illanhämyn oliot liikkuivat varjoissa, nuo tummat ajatukset soljuivat hänen mielensä läpi kuin Lethe, manalan joki. Toisin sanoen Paavali murjotti.

Miksi kukaan ei ymmärrä vampyyrejä? Se, että opettajat ja koulupsykologit eivät ymmärtäneet, oli vielä itsestäänselvyys näinä tasapäisyyden musertavina aikoina, mutta Paavalista tuntui että kaveritkin, tai Toijala Gothique Klub niinkuin he itseään kutsuivat, pitivät hänen vampyyriuttaan vain esteettisenä kuriositeettina, samanlaisena kuin Secun pinkkiä silinterihattua tai nimim. "BloodRavenin" autenttista, 1890-luvulla tehtyä keskiajan linnanneidon mekkoa. Ja se, että vanhemmat eivät ymmärtäneet vampyyrisukuisuuttaan, oli ihan normaalia, mutta tarvitsiko sitä olla niin julma? Vasta puoli tuntia sitten Paavali oli kärttänyt että äiti varaa lääkärinajan jotta hänen verenhimonsa voitaisiin vihdoinkin lääketieteellisesti varmistaa ja äiti oli vain mutissut "Lääkäriä sinä poika tosiaan tarttet" mutta ei ollut tehnyt asialle mitään. Niin väärin! Niin väärin!

Paavali suipisteli suutaan ja keinui hiljaa. Hän oli vampyyri! Hän tiesi sen! Jo lapsesta alkaen vampyyrit olivat viehättäneet häntä. (tai oikeastaan pelottaneet, mutta eikö pelko ollutkin vain rakkauden toinen puoli? Vai oliko se viha?) Nuo yön lapset, vapaana lentelevät, kalpeat ja kohtalokkaat, jatkuvassa veren nälässään niin vertauskuvalliset! Verta Paavali ei ollut vielä imenyt, vaikka nimim. "BloodRaven" olikin antanut hänen koettaa imea kaulaansa. Vaikka nimim. "BloodRavenin" teatraaliset huokaukset ja kuohkean rynnäksen liikehdintä olivatkin saaneet Paavalissa aikaan varsin sielukkaita tunteita ei se tuntunut silti auttavan verennälkään, etenkään kun edes varta vasten toimituksen suorittamiseen fiilatut hampaat eivät olleet puhkaisseet neitokaisen parkkeutunutta nahkaa. Olikohan Paavali psyykkinen vampyyri? Ei, päätti Paavali, ei se oikein, no, ei se olisi HIENOA.

Paavalia alkoi toden teolla vituttaa. Harmi kyllä Paavalilla oli vain yksi purkautumisväylä, ja kun kyyneleet alkoivat valua silmäkulmista Paavali kuvitteli, että ne olisivat verisiä kyyneliä. Ei siinä olisi ollut erityisesti mitään järkeä mutta kyllä se nyt ainakin jotain todistaisi! Hädän hetkellä Paavali muisti vanhan viisauden uskonnontunneilta, ainoan asian minkä hän oli siellä oppinut (lukuunottamatta sitä että väärinpäin oleva risti onkin vanha kristillinen symboli ja äidillä ei siis ollut mitään oikeutta valittaa siitä mitä hän oveensa piirsi.) "Tiamat, Loki, Kain, Reznor, auttakaa minua, auttakaa..." vaikersi Paavali, mutta kun vastausta ei kuulunut, jotenkin mieleen löytyi tuo vanha lapsuuden ajan jumala, tuki ja turva kaikkien näiden vuosien ajan. "SEPHIROTH... SEPHIROTH! SEPHIROTH!"

Yhtäkkiä Paavali huomasi että huoneessa oli joku. Se oli... se oli Sephiroth! Sephiroth, tuo hahmo josta minä muuten en oikeastaan tiedä paskaakaan koska en ole pelannut Final Fantasyjä, oli täällä! Omituista, mietti Paavali, Sephiroth on jotenkin pienempi ja kurttuisempi kuin peleissä, mutta Sephiroth se oli silti!

"Olen kuullut rukouksesi ja toteutan toiveesi!" sanoi Sephiroth, ja olisi sanonut sen hienomminkin mutta en minä nyt sille uskalla mitään kukkaista dialogia kirjoittaa koska väärin se menisi kuitenkin.

Paavalin mielessä risteilivät ajatukset nimim. "BloodRavenin" mekkojen suojiin kätkeytyneistä salaisuuksista sekä ihan oikeasta katanamiekasta, mutta päällimmäiseksi tunki se mitä hän oli juuri ajatellut. "Vampyyri... vampyyri! Vampyyreja pitää arvostaa!"

"Haluat olla vampyyri?"

Paavali meinasi vihastua. Edes Sephiroth ei ymmärtänyt! "Ei! Etkö sinä näe että minä olen jo vampyyri! Minä haluan että muutkin tajuavat sen!"

Sephiroth vain katsoi Paavalia ja hävisi sen siliän tien. Paavali oli seota. Oliko Sephiroth kuullut hänen toiveensa? Oli vain yksi tapa testata tätä. Paavali pukeutui hetimiten parhaaseen silinteriinsä, trenchcoatiinsa, ja fuck me bootseihin jotka olivat oikeasti olleet ainoat vähänkään uskottavat kengät mitä kaupassa oli sillä hetkellä jäljellä ja hän ostaisi kyllä kohta paremmat ihan oikeasti. Sitten hän astui kodin ovea ulos. Vanhemmat eivät olleet kotona - kirottu veneilykerho - mutta onneksi naapurit olivat jo pihassaan.

Naapuri huomasi Paavalin ja katsoi häntä, katsoi tavalla joka muistutti Paavalia siitä miten häntä oli katsottu Columbinen jälkeen. Kyllä! Kyllä! Testamenttina Paavalin pohjattomalle typeryydelle oli se että vasta siinä vaiheessa kun naapuri alkoi kaivaa vaajaa esille Paavalin mieleen juolahti että saattoi hyvinkin olla mahdollista että yön mustat aristokraatit olivatkin pelkkiä aivottomia apinoita.