Joo, v. 2007 Euroviisujen jälkeen mun päässä jo kauan kypsyny idea rupes viimeinkin juurimaan ja versomaan oikein täydellä teholla. Vittu, mä osallistuisin Euroviisuihin, ja mä voittaisin ne. Vuoden 2006 jälkeen Suomella oli viimeinkin rako, ehkä tällä kertaa Euroopan katsojat jättäis telkkansa päälle uudestaankin ihan Suomenkin esityksen ajaksi, ja siihen rakoon tunkisin minä.

Mä valmistauduin pitkään ja huolella. Eka pitäis päästä kansallisista karsinnoista läpi. Mun piti siis käyttää vähän humpuukia - esitykseni karsinnoissa ja itse viisuissa olis täysin erilainen, yllätysmomentti oli tärkeintä. Karsintojen viisuni oli siis aika mitäänsanomaton - kampasin läpi tiheällä kammalla viime vuoden iskelmätuotannon ja tein niistä jonkinmoisen sillisalaatin jota soitin akustisella kitaralla nahkatakissa. Varmuuden vuoksi olin pukeutunut Laura Voutilaiseksi. Aika varma nakki siis, ja vaikka mulla olikin kova kilpailu Viikatteelta, Maija Vilkkumaalta ja Laura Voutilaiselta, onnistuin.

Nyt alkoi varsinainen osa. Tärkeintä oli todellakin se että odotukset rikotaan, ja odotukset olivat lupaavan matalalla. Iltapäivälehdet kirjoitti siitä miten joku romanialainen journalisti oli kutsunut mun viisua "pirteän erilaiseksi", ja Hesarin keskustelupalstalla nimim. "Kotiäitee-40V" sanoi että oli hyvä että lapsilla oli viimeinkin minun kaltainen idoli Loordin sijasta, joten oli selvääkin selvempää että olin luonut mitäänsanomattomimman viisun koskaan. Tavallinen kansa reagoi sillä apatialla, jolla se viimeinkin oli tottunut seuraamaan Euroviisuja. Hyvä. Hyvä.

Koitti kilpailupäivä, tai siis semifinaali. Olin viimeisenä. Täydellistä. Muiden maiden viisut olivat kokoelma hirvittäviä stereotyyppejä, ja edes Itävallan yritys lähettää kilpailuihin karhupukuihin pukeutunut polkkabändi oli odotettavuudessaan tympeä. Enemmän kuin täydellistä. Lähdin lavalle, mukanani taustabändini.

Aloitin mitäänsanomattoman jollotukseni, ja pystyin tuntemaan nahoissani kuinka miljoonien televisionkatsojien huomio alkoi kiinnittyä muualle. Juuri sillä hetkellä kun ranskalainen perheenisä huusi aviomiehelleen että tuo sitä viiniä minä siis pysäytin viisun, annoin taustalaulajille merkin ja varsinainen viisu alkoi.

Tätä olin luonut pitkään ja hartaasti. Yhtäkkiä koko lava muuttui vaaleanpunaiseksi ja shamppanjasuihkulähteet kierähtivät lattian alta näkyviin - olin joutunut maksamaan lahjuksissa pitkän pennin että se onnistuisi, mutta oli se sen arvoista kun liekkisuihkut pyyhkivät taustalaulajatytöiltä vaatteet pois kultabikinejä lukuunottamatta ja yleisö kohahti.

Värivalojen välkkyessä aloin hoilaamaan biisiä, jonka olin luonut täydelliseksi viisuksi - se kertoi rakkaudesta, kaipaavasta rakkaudesta, menetetystä rakkaudesta, poikarakkaudesta ja Josip Broz Titosta. Lyriikkojen kantava elementti oli se että Yle tulisi tekstityksissään kääntämään ne päin helvettiä, sillä vaikka Yleä ei näykään kuin Suomessa, voitiin tekstitysten paskuutta aina käyttää barometrinä laulun menestykselle.

Biisin soundi vastasi lyriikkaa. Olin itse nikkaroinut maailman ensimmäiset sähkösitarit varmistaakseni sen, että laulun etnohumppa vastaisi mahdollisimman tarkasti kasarisynan kilkutusta. Itse biitin olin poiminut netistä lataamastani amishumppakipaleesta "Mannen Mopo" by Jartsa Massiivi varmistaakseni sen että se jäisi ihmisten päähän. Iso-Britanniaa kosiskellakseni biisi oli täysi paska, jotta saarivaltiolla olisi jokin jota äänestää ironisesti, ja Brittein saarten pienempään valtion tulisi eittämättä vetoamaan soittamani harppu. Kertosäe oli venäjäksi. Toivoin sen olevan tarpeeksi aiheuttamaan koko Itä-Euroopassa Pavlovilaisen pelkoreaktion.

Mutta tärkeämpää oli tanssi. Itse jorasin koreografiaa joka oli luotu yhdistelemällä napatanssia, can-cania ja Riverdancea, kun taas taustatanssijoiden liikkeet oli kopioitu Kama Sutrasta. Taustatanssijat oltiin valittu huolellisesti - blondi, brunetti ja mustatukka, kaikilla sama rinnanympärys mutta eriväriset hiukset jotta miesyleisö voisi arvuutella ketä niistä panisi ensin. Lisää väriä mukaan toi Snoop Dogg, joka oltiin hilattu Amerikasta asti tanssimaan ja pistämään kertosäeräbän maailmanrauhasta.

Biisi läheni loppuaan, joten oli aika vetää hihasta viimeinen kortti. Valtavaa Euroopan lippua heiluttaen nousin taustalaulajien muodostaman ihmispyramidin huipulle ja huusin. Sillä hetkellä yleisön joukosta nousi pienoishelikopteri joka oli aikaisemmin naamioitu erityisen lihavaksi Espanjan faniksi ja tuli kohti minua. Se tuli eteeni ja siitä nousi suoraan Moldovasta yksityiskoneella noudettu rumpuja hakkaava mummo. Pukeutuneena Laura Voutilaiseksi.

Se oli ensimmäinen kerta kun yleisön mellakoinnin vuoksi Euroviisujen komitea joutui julistamaan semifinaalin voittajan suoraan koko kisan voittajaksi. Olin kuulemma saanut maksimipistemäärän kaikilta mailta paitsi Kyprokselta ja Kreikalta, ja koko Saksanmaassa kukaan ei ollut äänestänyt ketään muuta kuin Suomea. Minut valittiin eduskuntaan, maailman seitsemänneksi uudeksi ihmeeksi ja suurimmaksi italialaiseksi koskaan, mutta mieleni oli rauhallinen ja tyyni.

Olin palvellut maailmaa.