Kaikki alkoi siitä, kun vaimo avasi tuona helmikuisena aamuna oven. Insinöörimme oli ollut erittäin levoton ja pakeni välittömästi. Huhuilimme sen perään sen juoksennellessa pitkin pihaa ja nuuskiessa petäjien runkoja. Kävelin yläkertaa pukemaan vaatteita päälle jotta saisin haettua insinöörin pois ennenkuin se tekisi jotain.

Vaimo odotteli keittiössä ja katseli ulos ikkunasta. Insinööri mylläsi pihalla.
"Mites se nyt tolleen."
Kohautin olkapäitäni.
"vitustakos mää tietäsin"

Vedin saappaat jalkaan ja lähdin pihalle talutushihnan ja namipalojen kanssa. Vihelsin insinöörille, joka kohotti päänsä ja katsoi minua silmälasiensa läpi. Näin, että se oli valmis ponnahtamaan karkuun jos sitä lähestyisi.
"tui tui perkele", huhuilin sille ja näytin namipalaa. Insinööri käänteli päätään ja juoksi sitten vähän aikaa hulluna kuolaten pitkin pihaa. Lähemmäs se ei kuitenkaan tullut. Otin pari askelta insinööriä kohti - taas sama juttu, hirvee meininki ja juoksemista mutta lähemmäs ei tullut. Jokainen askel jonka otin insinööriä kohti sai sen vipeltämään hieman kauemmas, joten luovutin ennenkuin tuo ruoja pakenisi tyystin.

Menin takaisin sisään. Ulkona oli kylmä. Vaimo oli katsellut touhujani ikkunasta.
"Ei tule ei."
"saatana kyllä routa vittu porsaan sisään pakottaa", totesin monitulkintaisesti ja menin olohuoneeseen. Avasin television ja katselin vähän aikaa naisten 25 kilometrin viestiä.

Vaimo tuli olohuoneeseen puolen tunnin kuluttua.
"Se on kaivautunut lumipenkkaan. Tekeekö se pesää sinne."
Hieroin kasvojani. "vittu saatana", totesin. "sitä ei saa sieltä saatana ku haulikolla" Menin takaisin eteiseen ja puin lämpimästi päälleni. Sitten astelin taas ulos. Ilma oli hieno, kuulas talvipäivä. Näin insinöörin kurkistelevan vallissa olevasta kolosta.

Kävelin suoraan kololle ja kumarruin kurkistamaan sisään. Insinööri oli tehnyt jo sangen monimutkaisen koloverkoston, ihmekös tuo. Jostain sinisestä pimeydestä kuului ärinää. Jätin pari namupalaa käytävän eteen ja nousin vallin päälle. Koko talven pakkautunut lumi oli tehnyt vallista tiiviin. Mittailin vallia askeltaessani sitä eestaas ja muistelin, mitä naapurin musikka oli kertonut mäyräjahdista. Pohdiskelin, miten insinöörin saisi parhaiten pois lumipenkasta. Aika kului. Kuulin, miten jalkojeni alla kaivettiin.

Palasin taas sisään ja suljin oven raskaasti.
"saatanan saatana se on siellä saatanan vallissa saatana", sanoin ja menin keittiöön tekemään voileipää. Vaimo näytti huolestuneelta.
"Pitääkö soittaa poliisit."
"tässä mitään vitun poliiseja kukaan tartte mää soitan huoranpoika askolle", vastasin, ja menin hakemaan kännykkääni.

Asko vastasi sukkelaan. "Terve!"
"insinööri lumipenkassa jumalauta"
"Ai, päästitkö sen ulos, miehän varotin."
"tuukko auttamaan"
"Njoo... Siinä menee vähän aikaa. Mie oon siellä vajjaan tunnin päästä. Laita kahvia."
"perkele"
Suljin puhelimen. Onneksi oli Asko.

Askon vanha Volvo kaarsi pihaan ja kuulin ikkunoidenkin läpi, miten hänen hurttansa räksytti takapenkillä. Asko avasi oven kuin vanha vieras konsanaan ja riisui eteisessä hattunsa, puhkuen ja posket punaisina.
"Kylmä on! Ei ihme että meni teijän insinööri penkkaan. Mutta eiköhän myö saava se sieltä poiski tänään. Lapiohommiksi voi mennä."
Tarjosin Askolle kahvit ja rupattelimme niitä näitä. Santsikuppien jälkeen hän nousi pöydästä. "Paree mennä ennenku tulee pimeää."

Haimme työkaluvajasta lapiot ja astelimme ulos. Asko laski koiransa pihalle. Rakki kusi petuniapenkkiä peittävään lumihankeen. Asko kaiveli taskujaan ja löysi taskulaskimen. Hän näytti sitä koiralle, joka inahti ja lähti nenä maassa suoraan kololle. Kololla se alkoi haukkua ja pomppia. Insinööri oli täysin hiljaa.
"Jaahas, on mennyt insinööri syvälle", sanoi Asko ja sytytti tupakan. "Tulepas." Hän usutti koiransa käytävään ja jäimmi hiljaa odottelemaan. Asko otti taskustaan kuristusnauhan. "Hyvää pianonlankaa", totesi hän heilutellessaan sitä minulle.

Pian luolasta alkoi kuulua koiran haukuntaa. Asko hymyili. "No nyt on Jakke löytänyt. Rupeapas sie kaivamaan... tuosta." Asko osoitti minulle paikan ja käveli itse suurinpiirtein sille kohdalle, missä vaimea haukunta kuului lumihangesta. "Jaa jaa, täällähän on jo henkireikäkin, se teiän insinööri meinasi ihan ruveta hipernoimaan täällä!", huusi hän ja iski lapion lumihankeen. "No niin, kaiva!"

Kaivoin ja osuin piakkoin insinöörin kaivamaan käytävään. Laajensin aukkoa ja rupesin sitten rikkomaan kattoa Askon suuntaan tämän ohjeitten mukaan. Pian käytävästä lähti sivukäytävä. Huikkasin Askolle.
"Tuki se vaan. Pistetään sinne sitten lopuksi vähän myrkkyä että munat kattoo jos se niitä on tehny", nauroi Asko ja niin nauroin minäkin.

Puuduttava kaivaminen jatkui ja jatkui. Asko siirtyi kaivamaan suurta ympyrää arvioidun käytäväverkoston ympärille siinä pelossa, että insinööri koiran ahdistamana yrittäisi kaivaa niinsanotun pakokäytävän. Itse kaivauduin vain eteenpäin pitkin pääkäytävää. Maanpinta käytävän pohjalla oli paljas ja jäkälätuppoja oli jo kaluttu.
"on se saatana mölliny täällä nih perkele", kerroin Askolle kun nousin ja pyyhin hikeä otsaltani.
"Juu onhan nuo kovia poikia", totesi Asko. "Ollaan muuten ihan kohdilla, pian sen pittää varmaan tehrä jotain. Haepas tuosta autosta miun nukutuspyssy."

Kävelin Volvolle ja nyittyäni sain sivuoven auki. Otin järeän oloisen pyssyn etupenkiltä ja vein sen Askolle.
"Kylymää on, mutta kyllä tää tökötti vaikuttaa", mutisi Asko ladatessaan aseen paksulla nuolella jonka takana oli nippu kirkasvärisiä sulkia. Jatkoin taas kaivamista, kunnes äkkiä Asko karjaisi.
"Tuolla menee! Pinnalla on! Hyvä Jakke!"
Koira ryntäsi insinöörin perässä tämän juostessa pitkin upottavaa hankea. Näin, miten koiran valkeat kulmahampaat välähtelivät ja katsoin, miten Asko nosti aseen, tähtäsi ja veti liipaisimesta. Aseesta kuului vaimea suhaus ja insinööri hypähti. Hyrähdin mielihyvästä nähdessäni nuolen uponneen insinöörin lonkkaan.
"Jakke!", huusi Asko ja vihelsi koiralleen, joka kääntyi vastahakoisesti ja jolkotti meitä kohti. Insinööri horjui vain hetken ja kaatui sitten kuin puu. Rämmimme sen luokse ja sidoimme nippusiteillä kädet ja jalat yhteen. Raahasimme tajuttoman insinöörin autolle.

"Kuules", sanoi Asko ja raapi niskaansa. "Eiköhän ois parempi jos myö otettais tää insinööri talveks meijän tarhaan, meil kun on tilaakin sen möyriä. Sitten keväällä kun rauhoittuu kun rupeaa ukoille tulemaan tulosvaroitusaika niin voijaan tuoda se takasin."
Nyökkäsin hiljaisena. Olin jo oppinut rakastamaan insinööriäni, tämänkaltaisista päivistä huolimatta.
"oishan tuo perkeleesti parempi."
Asko nyökkäsi ja laittoi kätensä hetkeksi olkapäälleni. "Voithan sie tulla kattomaan sitä muutenkin, tuu toki joskus käymään kun ollaan melkein naapurismiähiä." Rojautimme insinöörin takapenkille.

Kun Asko ajoi pois, lähes itkin. Kevääseen olisi aivan liian pitkä aika.