Hitaasti, hitaasti lipui höyrylaiva Saimaata pitkin. Jostain kauempaa kuului noitarummun kumina, hiljaa se kumisi viestiään maailmalle, ja tuo viesti oli pelko ja viha, pelko ja viha jota tämän seudun villit, joita sivilisaatio ja uskonto ei vielä koskettanut, tuntivat minun kaltaisiani kohtaan. Minun kaltaisiani, samanlaisia ihmisiä kuin minä, Islingtonin kolmas jaarli, olen. On selvääkin selvempää että heidän vihaansa minua kohtaan ryydittivät heidän tietonsa sivistyksestäni, osaavuudestani hevospoolon ja tarkk'ammunnan saralla, asemani kuningatar Viktorian henkilökohtaisella joulukorttilistalla ja ne lukemattomat julmuudet joita olin harrastanut heidän kaltaisiaan ugriheimoisia kohtaan, mutta nehän olivat kautta aikojen pitäneet brittiläistä imperiumia pystyssä, ne ja sodomia. Jylhänä figuurina seisoin laivan kokassa, jalassani khakinväriset hellehousut ja päässäni varsin asiaankuulumaton silinterihattu.

Saimaa kapeni ja metsä joen molemmilla rannoilla tihentyi. Oli pimeää, hikistä, ahdistavaa, synkkää, sivistymätöntä, vertauskuvallista, olihan sentään kesäinen yö ja kaukaisuudessa erotin helottavan pakanallisen kokon, jonka ääressä villiheimolaiset hoilottivat laulujaan ja tanssivat synkkää mutta silti varsin hilpeää saksanpolkkaansa. Metsä vaikutti juuri siltä että villit voisivat hyökätä minä hetkenä tahansa, ja luultavasti he olivatkin lähellä, ei noitarummun kumina nyt kovin kauaksi sentään kuulu. "Me olla villiheimo alueella", hätäili Kaaleppi, juro mutta lojaali ugripalvelijani, jostain omituisesta syystä lausen äidinkieltään kaikkien kieliopin sääntöjen vastaisesti. Silti tuo yksinkertainen mutta hyväntahtoinen mongooli ilmaisi julki sen totuuden mitä me kaikki olimme miettineet siitä asti kun olimme nähneet suuren kyltin jossa luki "SINÄ OLLA VILLIHEIMO ALUEELLA."

Mutta minua ei yksinkertaisen eläinihmisen molotus häiritse, riippumatta siitä miten monta kertaa hän oli pelastanut minut pälkähästä! Käskin kapteenia jatkaa matkaamme keskelle havumetsän syvyyttä, sillä mikään ei saa kaltaistani tyhmänrohkeaa herraspoikaa jättämään tehtäväänsä kesken, etenkään kun tehtävä on selvittää mihin on joutunut timanttilähetys jota imperiumi oli rahtaamassa Saimaanjokea pitkin Savon sydämeen ilman mitään järkevää syytä. "Ota selvää missä tuo timanttilähetys on, ja jos on jo liian myöhäistä, polta se ja itsesi!" oli minua ohjeistanut imperiumin hallinnon turpea virkamies, pienine suituine viiksineen ja lihavine poskineen, aiheuttaen minussa lähestulkoon enemmän ellotusta kuin alkuasukasnaiset jotka olivat valmiina myymään itseään hänen asematalonsa ulkopuolella saadakseen edes tilkan puuviinaa joilla voisivat ruokkia lapsiaan, noita viattomia ja syyttömiä jotka eivät voineet mitenkään auttaa sitä että heidät oltiin synnytetty tähän uraalilaiseen mutarotuun. Jos nämä suomalaiset olivat "puoliksi lapsia, puoliksi villejä ja puoliksi kuollut äitinsä", kuten suuren Kiplingin kerrottiin sanoneen, millaisia olivat nämä degeneroituneet virkamiehet, jotka varmasti joku päivä tultaisiin puhdistamaan maan päältä kuin sade, kultainen sade?

"Villit ampua meitä nuolillaan", ilmaisi Kaaleppi, ja toden totta, villit olivat ryhtyneet ampumaan meitä nuolillaan, fakta jota en ollut huomannut keskittyessäni miettimään sitä, miten pieni ero sivistyksen ja barbarian välillä todellisuudessa onkaan. Nuoli lävisti silinterihattuni, ja sen lentäessä joka kohti kolme muuta nuolta lävistivät sen myös. "Kummaa," aprikoin, "ehkä hatut aiheuttavat tässä heimossa suurta vihaa joka saa heidät käyttäytymään täysin epärationaalisella tavalla". Hyvin rationaalinen nuoli sen sijaan lensi kohti rintaani ja sen pysäytti vihdoin viimein monokkeli jonka olin juuri laittanut pohjetaskuuni.

Yksi kerrallaan villit saapuivat rannalle, selvästi tarkoituksenaan toimia parempana maalina luodikolleni. Kaaleppi, kuin tietäen että nyt saattaisin tarvita vanhaa Winchesteriäni, kiikutti juuri sitä minulle, mutta en luottanut palvelijaani sen vertaa että olisin antanut hänen ampua edes nyt, kun monokkelini oli rikki. Täytin kiväärini ja valmistauduin tappamaan joka ikisen villin hitaasti ja herrasmiesmäisesti, mutta - ah ja voi! - sormeeni tuli pipi.

"Well, Kaaleppi", virkoin, "näyttääpä siltä että on nyt sinun kontollasi uida rannalla ja käytellä valtavaa puukkoasi, jolla olen nähnyt sinun halkovan lihasjänteitä niin monta kertaa. Hopi hopi!" kannustin tuota vaaleaa jättiläistä jossa olin hänen kaikesta arjalaisuudestaan huolimatta siltikin näkevinäni aasialaisia piirteitä, mutta Kaalepilla oli selvästi toiset suunnitelmat. Hän koppasi minut jänteviin käsiinsä ja reippaalla leiskautuksella viskasi minut laidan yli niin, että lensin kohti villien massaa, joka oli jo huomannut miespalvelijani petoksen ja heilutti käsiään ja huusi, kuin odottaen että pääsisivät suorittamaan minulle sanoinkuvaamattomia asioita.

Lentäessäni mietin sitä, miten Kaaleppi oli heitollaan todistanut asettavansa uskollisuutensa rotuaan kohtaan sen edelle, että palvelisi itseään, totta puhuen, varsin huonosti kohtelevaa isäntäänsä kuolemaansakin asti, ja näin päädyin siihen tulokseen että loppujen tuo jalo villikin oli käsityksissään kirkaammin ajatteleva kuin rotuitsemurhaa ajavat liberaalit, jotka olivat minua niin monta kertaa Lontoon salongeissa anarkistisilla ajatuksillaan piinanneet, ja sitten villit jo ympäröivätkin minut fileerausveitsineen.

NALLEKARHUMAISEN METSÄRETKEN TARJOSI TATU!