Pyllytär potkaisi miestä palleaan. Mies puuskahti kun ilma pakeni hänen keuhkoistaan ja muuttui kalmankalpeaksi. Pylltär iski häntä korkokengällään joka hänellä oli kädessään kurkkuun. Miehen henkitorvi repesi auki. Kauhistunut ilme kasvoillaan hän tarttui kaulaansa. Veri tursui sormien välistä. Hän haukkoi henkeä kuin kuutti jonka aivot oli juuri nuijittu kasaan. Armoa tuntematta Pyllytär tarttui miestä naamaan ja painoi peukalonsa hänen silmiinsä. Mies kirkui tuskaisesti kun hänen silmänsä puhkesivat ja Pyllyttären sormet painuivat hänen aivoihinsa.

Toinen rikollinen kääntyi tätä karmivaa näkyä kohden ja katsoi kauhistuneena kun hänen paras lapsuudentoverinsa valui nytkähtelevänä, verisena ja karmivasti raadeltuna raatona maahan. Pyllytär nuolaisi veret naamaltaan ja käveli tätä toista miestä kohden kuin muinainen raivotar. Mies yritti tarttua aseeseensa. Ase, symboli. Pyllytär näki punaista. Miten tuo kaunis asia saatettiin valjastaa näin banaaleihin akteihin. Mies yritti nostaa asettaan.
Hän ei ehtinyt. Pyllytär tarttui salamannopeasti hänen käteensä ja väänsi. Luiden rutina vain kuului kun ryövärin ranne murtui. Luunpäät sojottivat hänen ranteestaan. Pyllytär löi häntä kovaa vatsaan, uudestaan ja uudestaan. Miehen suusta purskahti mustaa verta ja hän lyyhistyi kasaan pahvilaatikoiden päälle. Hiljaa vaikertaen hän yritti raahautua kohti ovea, aina välillä oksentaen maahan verta ja kappaleita jostain joka oli joskus ollut osa hänen ruoansulatuselimistöään. Pyllytär laski jalkansa miehen ohimon päälle ja painoi. Armollinen rutina vapautti tuon pahaisen kriminaalinilkin kärsimyksistään.

Noin kolmesataa narkomaania, jotka olivat pukeutuneet hämmentäviin karnevaaliasuihin, olivat odottaneet tätä hetkeä. Sarjatuliaseet räiskyen he rynnistivät sisään varastorakennukseen ja avasivat korviaraastavan tulituksen kohti sankaritartamme, tuota hyveellistä moraalin keulakuvaa, kohti. Pyllytär kohosi halki ilman kuin pulu ja juoksi kattoa pitkin suoraan tämän lauman keskelle. Harva sai selkoa siitä mitä tapahtui, mutta Pyllytär repäisi ensimmäiseltä kohtaamaltaan nilkiltä - tällä oli päässän Richard Nixon -naamio - irti koko vasemman käsivarren. Veri roiskui ilmaan kuin vesi Versaillesin suihkulähteistä. Pyllytär kääntyi salamannopeasti luotisateen keskellä ja viilsi yhdeltä taakseen rynnistäneistä murhaajista, noista moraalittomista paskiaisista, vatsan auki teräsvahvistetuilla rakennekynsillään. Suolet valuivat lattialle rikollissaastan valahtessa polvilleen. Toinen narkkarin huoranpenikka liukastui lattialla vellovaan suolten, paskan ja verensekaiseen lätäkköön. Hän kaatui ja iski naamansa karkeaan betonilattiaan. Hän nousi ylös, hampaat ylähuulen läpi sojottaen ja tähtiä nähden. Hän näki miten Pyllyttären kaunis, hyvinmuodostunut paljas jalka lähestyi hänen naamaansa nopeasti. Kaikki pimeni.

Pyllytär näki eräällä isopandaksi pukeutuneella mulkerolla valtavan konekiväärin. Siinä oli ihan sika monta piippua. Hän syöksähti tätä kohden. Mies ampui mutta ohi. Luotisarja upposi hänen toverinsa kehoon, tärisyttäen tätä ja puhkoen koko ruumiin täyteen karmiininpunaisia reikiä. Pyllytär oli salamana hänen vieressään, iski miestä kyynärpäällä naamaan ja miehen horjuessa tarttui tätä päästä. Pyllytär väänsi. Niskanikamat naksahtelivat. Mies tutisi ja veltostui, paskan valuessa hänen housuihinsa. Pyllytär tarttui aseeseen, osoitti sillä kohti vellovaa ihmismassaa ja avasi tulen.

Kauhea, välkkyvä valo maalasi rakennuksen täyteen kirkkautta ja teräviä varjoja. Ihmisten kirkuminen ja huuto muuttuivat omituisen rauhoittavaksi äänimaisemaksi. Sykkivä, strobomainen pulssi, kuolevat massat, veren löyhkä, kauhun ja tuskan parkaisut. Pyllytär muisti elämänsä ensimmäisen limudiskon. Siitä vain oli puuttunut teurastamisen tuottama mielihyvä jota hän sai kun hän paransi maailmaa väkivallan voimalla, sillä hän oli puhdas ja kaunis, hän oli se joka oli oleva ja joka tulisi olemaan, alfa ja omega. Kusi, oksennus ja ulosteet löyhkäsivät. Rikolliset olivat taikauskoista roskasakkia ja tämä tulisi antamaan heille kaikille, pedofiileille ja autovarkaille, opetuksen jota he eivät tulisi koskaan unohtamaan.

Alfredo ei ollut odottanut tätä. Kuin huumassa hän yritti ampua konepistoolillaan tuon hirveän medusan suuntaan muttei voinut. Hän katsoi typertyneenä kuin Jape, hänen rakastettunsa, kaatui maahan reidet tohjoksi teilattuna, vääntelehtien ja karjuen perkelettä. Hän itki, itki menetettyjen unelmien vuoksi. Äkkiä hän tunsi iskun rinnassaan ja tunsi heikotusta. Hän valahti polvilleen ja kokeili rintaansa. Hänen kätensä oli veressä. Hän--

Pyllytär laski armonsarjan tuohon polvillaan toljottavaan elämänsä hukanneeseen ääliöön. Oli kuin hän olisi ollut joku Summan sankartöiden ruumiillistuma. Nuo saastat, naamiopäiset sillit, olivat tunkeutuneet hänen reviirilleen ja uhanneet hänen ja hänen olemattomien lastensa tulevaisuutta. Hän vain puolusti itseään ja muita, kuin naarasgepardi jonka penikoita kuolaavat hyeenat vaanivat öisin pimeällä savannilla. Mutta oikeus ei ollut kuollut, se oli vain nemesis divina joka etsi purkautumiskanavaa ja oli löytänyt sellaisen lateksiasuisessa seksisymbolissamme.

Pyllytär lopetti äkkiä. Ei ollut hiljaista, mutta taistelun äänet olivat laantuneet. Kuului vain voihkimista ja itkua. Ruudin haju leijui ympäriinsä peittäen alleen muut fyysisen ihmiselämän arkipäiväiset aromit. Pyllytär pyyhki kasvojaan onnelisena ja suoristi mekkonsa.

Hän keräsi eloonjääneet suureen kasaan. Suurin osa oli vakavasti haavoittuneita, jo kuolevia, mutta jotkut yrittivät paeta. Pyllytär tappoi heidät tunteetta, sillä eihän syöpäläisiä poistettaessa voinut koskaan olla liian varovainen. Niskalaukaus toiselle, kirveenhamaralla toista ohimoon. Lopulta vääntelehtivät perkeleet olivat kasattuna suureen, kolmatta metriä korkeaan kasaan. Pyllytär katsoi ympärilleen ja huomasi suuren jerrykannun jonka kyljessä oli lohduttava, lämminhenkin teksti "kerosiinia".

Hän valeli kasan kerosiinilla. Jotkut miehistä itkivät ja anoivat armoa. Hän sulki korvansa. Tämä oli hänen velvollisuutensa, olihan hän Pyllytär. Eräs miehistä valutti kyyneleitä ja katsoi hänen silmiinsä kun bensiini pärskyi hänen kasvoilleen, kirveltäen haavoissa ja karmivassa vekissä hänen rinnassaan. Pyllytär sytytti menthol-savukkeen.

Hän heitti tulitikun kasan päälle. Humaus. Karjumista. Liekit kohosivat korkealle ja levittivät mustaa savua ympäri rakennusta. Vääntelehtivät hahmot olivat kuin salamantereita jonkun keskiaikaisen alkemistin absintin huurruttamissa näyissä. Hiiltyviä ruumiita, huulet vetäytyivät taaksepäin ja paljastivat kallon iloisen irvistyksen. Pyllytär käänsi selkänsä tälle näylle, nautinnon aika oli ohi ja aurinko nousisi pian. Hän astui ulos varastosta ja nuuhki raikasta yöilmaa. Hän tunsi taas elävänsä.