Simppa 5v
Repe 5v
Äidit
Pikkusisko 1v
Herra Koistikko 47v

(Simppa)
Siis voi vitsi voi vitsi voi vitsi!

Tästä tulisi NIIN jännittävä päivä! Mä ja mun kaveri Repe oltiin päätetty lähteä retkelle tänään. Mistä me se idea saatiin? No en mä vaan tiedä! Eilen kun oltiin keinumassa, Repe vaan yhtäkkiä sanoi mulle:

"Kuule kamu, kamu. Mä kyllästynyt oon tähän arkeen, tää kesäloma paikallaan pyörii, päivästä toiseen samat jutut: aamulla äiti keittää puuron, sit mä tuun hakeen sut ja koko päivä me vaan leikitään. Niin ja välillä käydään syömässä makrulaatikkoo. Sitten taas leikitään. Mutta siihen tulee muutos! Huomenna on erilainen päivä. Me lähdemme seikkailemaan!"

Mä innostuin, Repe innostui. Siltä seisomalta me lähdettiin koteihimme, laittamaan valmiiksi eväät ja tavarat. Äiteillemme me ei kerrottu mitään! Tämä oli meidän yhteinen salaisuus! Sitä paitsi, ihmisen on hyvä aina välillä ottaa eroa arjestaan. Kokeilla uusia asioita. Seikkailla. Olla kertomatta kaikkea äitille tai isille. Kulkea maita ja mantuja repussa leipää ja maitoa, sukeltaa tuntemattomaan, virittää aistinsa seikkailulle ja tuhansille tuulille, jutella tai olla juttelematta ystävälleen, nähdä tuntemattomia, kokea! Päästyäni kotiin irrotin jaloistani sandaalit, huudahdin tervehdyksen äitille ja isille ja suukotin rakasta pikkusiskoani poskelle, ja hän vastasi tervehdykseeni innokkaalla halauksella, puhua tuo pieni lapsonen ei vielä osannut. Yksivuotias vielä. Mutta hänkin oppisi. Jonain päivänä. Kuten minäkin tulisin oppimaan elämäni aikana vielä niin monta asiaa.

(Kertoja)
Niin tuo poika ainakin kuvitteli. Mutta aina ei käy niin kuin kuvitellaan.

Seuraavana aamuna pojat olivat pakanneet eväät. Oli voileipäkeksejä, joiden välissä appelsiinimarmelaadia paksu kerrostuma, pullossa vahvaa mehukattia, dominokeksejä ja retkibanaanit. Pojat olivat valmiita.

Valmiita kyllä, mutta mihin? Eivätpä tienneet, mihin joutuisivat, eivät. Poikaparat. Poi-ka-pa-rat!

Repe: "Kamu! Katso viimeisen kerran kotiasi! Seikkailu on edessä, elämä takana!"

Kuinka oikeassa hän olikaan, kuinka oikeassa.

Simppa: "Lähtekäämme! Vitsit kyllä Repe, tää tulee oleen mun elämäni paras päivä. Mennäänkö vaikka ensteks Kuoleman Kallioille?"

Repe: "Sitä mäkin ajattelin. Mennään! Tiiäks, sieltä voi hypätä alas ja jatkaa sitten matkaa sieltä eteenpäin Surman Suolle!"

Simppa: "Totta, hitsi sulla sitten leikkaa, kamu!"

Niinpä pojat lähtivät vaeltamaan. Heidän piti kulkea Murhamiesten Metikön läpi. Murhamiesten Metikkö kasvoi korkeita ja tuuheita tummanpuhuvia kuusia, jotka tuntuivat kurottavan havunsa kaikkialle kulkijan tielle. Sammalmättäät kumpuilivat maan ja kivien myötäisesti ja antoivat myöten kulkijan jalan alla. Se oli rankkaa.

Yhden kerran yksi murhamies yllätti Repen ja Simpan puun takaa hyökkäämällä, mutta onneksi Repe oli valppaana ja nopeiden refleksiensä ansiosta torjui murhamiehen heittämällä tätä sammalella silmään. Pojat juoksivat pakoon. Pääsivät.

No sitten pojat menivät sinne Kuoleman Kalliolle.

Simppa: "Vihdoin täällä! Selvittiin siitä murhaajastakin, huippua! Olit kyllä ihan vitsinä urhea, sä pelastit mun hengen."

Repe: "Joo, mä vaan jotenkin tosi nopeasti mietin, että mitä mä tekisin. Se oli tosi hurjan näkönen ja mun sydän meinas pysähtyä ihan kokonaan, mutta sitten mä tajusin sen sammalen. Se oli kyllä tosi hyvä."

Simppa: "Ennen kun jatketaan matkaa, niin syötäiskö eväät?"

Pojat päättivät, että se olisi hyvä idis. He ottivat eväät ja popsivat ne hyvillä mielin. Aurinko paistoi kalliolle ja lämmitti heidän kasvojaan. Edessä avautui huima näkymä kallion reunalta pitkälle. Myös suo näkyi puiden takaa kauempana. Koska tämä tarina on niin vitun jännittävä, voin teille kertojan ominaisuudessa paljastaa, että kyllä, seuraavaksi Repe kuolee hypättyään Kuoleman Kalliolta alas. Simppa ei kuole, mutta Simpalle käy vielä ikävämmin, ja voitte yrittää arvailla, mitä, kun katsotte kertomuksen alusta henkilöluettelon.

Niin, kyllä. Tämä on rumaa. Mutta jos ette saatana tienneet, niin maailma on paha, paska ja hirvittävä, ja se sattuu. Ja niitä, joita ei satu, elämä hellii väärällä tavalla, antaa tavaraa ja mammonaa ja tuudittaa muoviseen paskaan, sokerihuurteisiin obsessioihin ja tylsistymisen sallimaan depressioon. Shalalalala!!!!!

Repe siis hyppäsi. Hän oli nyt kuollut. Simppa ei kuullut hypyn jälkeen enää mitään, mutta katsoessaan alas kalliolta hän näki alhaalla kahdenkymmenen metrin päässä epämuodostuneeseen asentoon mätkähtäneen pienen pojan ruumiin, joka ei enää liikahtanutkaan. Lähempää Simppa olisi nähnyt, että Repen kallo oli murskautunut jo tippuessaan, se oli osunut kallion seinämään, minkä jälkeen ruumis oli heilahdellut holtittomasti ja raapinut epätasaista kallionseinämää, niin että Repen tajunta oli - onneksi - jo kivusta pimennyt hyvin nopeasti.

Nuoresta iästä huolimatta Simppa tajusi Repelle käyneen huonosti. Hän mietti hetken, kunnes paniikki valtasi hänet ja hän alkoi itkeä.

(Simppa)
Mua alkoi itkettää. Repe oli alhaalla eikä se vastannut, vaikka mä huusin sitä monta kertaa. Se sanoi, että hyppäämällä olis nopeammin perillä, ja niin oliskin, mutta nyt se ei kuitenkaan vastannu, vaan ainoostaan makas. Mä en uskaltanut hypätä, koska mua pelotti. Huusin vielä, mutta ei se vastannut.

"Repe! Vastaa Repe! Pitäiskö meidän lähteä kotiin?! Repe!"

Mä halusin kotiin, mulla oli ikävä jo. Repe ei vastannut, se vaan makas ja sen jalka näytti täältä ylhäältä tosi kummalliselta ja mä toivoin, että se olis vaihtanut sen asentoo, mut se ei liikahtanutkaan. Mä päätin lähteä juoksemaan kotiin. Kertoisin äitille, mitä oli käynyt. Ja mä pyytäisin anteeks, että ei kerrottu, mihin mentiin. Ja sitä, että otin lupaa kertomatta marmelaadia, vaikka äiti on kyllä sanonut, että sitä ei saa syödä niin paljoa.

Mä juoksin Murhaajien Metikköön takaisin, koska sitä kautta oli pakko mennä. Tää seikkailu ei enää huvittanu mua tippaakaan. Mä juoksin ja juoksin ja juoksin niin kovaa kuin pystyin ja jaksoin.

(Herra Koistikko)
Olin väijynyt monta päivää. Elänyt pelkillä kävyillä ja mahlalla. Mutta kuten arvata saattaa, kärsivällisyys palkitaan. Tänään, tänä aurinkoisena ja pahaa-aavistamattomana iltapäivänä suoraan pesääni juoksi pieni poika, paita hiessä, silmät kyynelissä, reppu auki ja hätä herkillä, haavaisilla kasvoilla. Ilo täytti sieluni, kun näin hänet.

"Poika, älä pelkää, mikä hätänä?"

Minä otin hänet syliini. Minä lohdutin häntä. Kerroin hänelle vieväni hänet kotiin. Hän puhui jotain liikkumattomasta kaveristaan, mutta minä lohdutin häntä, silitin, kunnes hänen itkunsa tukahtui. En kuunnellut, tuijotin häntä vain kiinteästi, noita pellavaisia ja hikisiä hiuksia. Lohdutettuani häntä hän nieleskeli vielä hetken ja sitten kysyi, koska lähtisimme - olin luvannut viedä hänet kotiin. Äidin luo.

Nousin, otin hänen kädestään kiinni ja vastasin: "nyt". Sitten repäisin kättä niin kovaa, että poika nousi lentoon. Mäjäytin hänet sammaleista kiveä päin. Pojan luut rusahtelivat, ja yllättävästä kauhusta ja sanoinkuvaamattomasta kivusta hän kirkui kammottavasti. Tämä oli painajainen, jota hän ei olisi osannut kuvitellakaan. Ja minä näin veren, pelon. Se kaikki tuntui minusta hyvältä. En tiedä, miksi. Enkä jaksanut miettiä, vaan otin poikaa uudestaan kiinni, vaikka se raukka yritti päästä vielä karkuun, ja revin vaatteet irti, viiltelin puukolla ihon ja paiskoin kevyen ruumiin hajalle.

Illalla tein nuotion. Söin pojan.

The End.

Kirjoittajan kommentti: Olen niin pahoillani. :( Mutta hei, paska on paska on paska.