Töppö heräsi aamulla ja tajusi olevansa yksinäinen. Oi voi, miten yksinäinen hän olikaan! Hän ei edes muistanut, milloin hän oli viimeksi saanut puhua jonkun kanssa. Äitinsä oli muisto vain, eikä Töppö-paralla ollut tosiaan yhtäkään ystävää! Voi Töppö raasua, ei kai häntä oltu tuomittu ikuiseen mökkihöperyyteen?

799020.jpg
Kuva: Tornio

Ei! Tuona aamuna Töppö heräsi ja päätti etsiä ystävän. Ystävä olisi nimittäin juurikin se asia, joka auttaisi Töppöä tässä pahassa maailmassa. Töpön pään täyttivät kaikenlaiset kuvitelmat yhdessä kasvatettavista kukkakaaleista ja talvi-illoista takkatulen ääressä. Töppö halusi purkaa suurta sydäntään hahmolle, joka uskollisena hänen vierellään seisoisi maailman myrskyissä.

Hän hiipi varovasti ikkunan luo ja tirkisteli ulos. Hattarapuut olivat jo karistaneet yön aikana kasvattamansa lehdet, ja maa oli iloisen vaaleanpunainen. Hopeinen kaste kimmelsi kultakuusten neulasilla ja keijukaisten nauru kaikui vielä vaimeana. Aurinkojen säteet loivat kaiken ylle oman kukertavan sävynsä. Olisi hyvä päivä etsiä ystävä, mietiskeli Töppö ja keitti kahvit. Pakko on onnistua, sanomattoman katkera pakko.

Töppö hioi keihäänsä ja laittoi matkasopulinsa nahkalaukkuun. Hän lukitsi ovensa pienellä kulta-avaimella ja astui ulos. Hänellä oli eväänä leipää ja piimää. Tästä päivästä tulisi hieno! Töppö asteli pehmeällä sammalmatolla ja tunsi mielensä nousevan taivaisiin kuin termiikkiin joutunut pikkupojan lennokki jonka menettämisen jälkeen pieni poika itkee lohduttomasti monta päivää. Kuinka ihanaa, mietti Töppö, ja poimi maasta pienen vaaleanpunaisen kukkasen joka kuoli välittömästi, muuttui ruskeaksi ja lakastui. "Se on elämän kova laki", mietti Töppö ja jatkoi matkaansa. Hänen ensimmäinen ystävänetsimispaikkansa olisi Mörköluola. Möröt olivat vaarallisia, tuumi Töppö, ja puristi keihästään tiukemmin. Mutta kyllä möröistä aina yksi yksinäinen onneton löytyisi, josta hän saisi hyvän ystävän!

Metsä tiheni ja muuttui synkeämmäksi. Valtaisat liaanit roikkuivat maahan asti, ja välillä Töppö-raasun oli suorastaan vaikea edetä. Kuinka epäreilua! Hän oli puhkeamaisillaan itkuun, mutta juuri kun mieli oli synkimmillään huomasi Töppö pikkuruisen mönniäisen seistä kökkivän kuusenkannolla.
"Hei, pikku mönniäinen! Minä olen Töppö, kuka sinä olet", kysyi Töppö ystävällisimmällä äänellään.
"Ööö, kruuu, Pii-Ou on nimeni mun", vastasi mönniäinen ja katsoi Töppöön ikivanhaa pahuutta tihkuvilla mustilla silmillään.
"Pii-Ou! Kuinka kaunis nimi!", totesi Töppö haltioissaan ja teki kärrynpyörän taikasienten keskellä. "Olisitko ystäväni?"
Pii-Ou tuijotti Töppöä.
"Olisitko?", kysyi Töppö. Linnut eivät laulaneet.
Pii-Ou tuijotti Töppöä.
"Ole kiltti, minulla ei ole yhtään ystävää ja haluaisin jonkun", aneli Töppö. Taivas vetäytyi pilveen.
Pii-Ou tuijotti Töppöä, avasi suunsa ja päästi karmivan, riipivän korkean huudon. Töppö pelästyi! Tuo ääni oli niin pelottava! Hän kirmasi pakoon.

Oksat hakkasivat Töppä naamaan kun hän paniikissa ravasi halki kuusikon. Jostain kaukaa takaa kuului korkeita huutoja. "Pii-OU, pii-OU!" Kauhukseen Töppö tajusi, että huutoja kuului myös hänen sivustaltaan. "Pii-OU!" Töppö ei ymmärtänyt, että kaikki mönniäiset eivät olleet kilttejä kavaljeereja, vaan metsistä löytyi myös kivikautisia synkmönniäisiä, vanhoja ja amoraalisia. Mutta nyt tämä totuus alkoi valjeta Töpölle. Hän hyperventiloi. Aavemaiset huudot kaikuivat hänen ympärillään. Naama oli verillä ja hän kuuli, miten puskat hänen takanaan kahisivat. "Pii-OU."

Töppöä itketti. Hän ei löytäisi ystävää, hän löytäisi vain kuoleman! Mutta silloin pilvien välistä tuli auringonsäde ja Töppö näki joen, johon hän sukelsi kuin notkea suorotta. Vimmaisesti hän kroolasi eikä katsonut taakseen. Hän kuuli vain ontot huudot ja vihellykset rannalta. Pärskien valasmaisesti Töppö saavutti vastarannan ja istuutui. Hän kaivoi taskusopulinsa esiin ja leperteli tälle pehmeitä. Sitten Töppö alkoi itkeä. Hän itki pitkään, vuodatti kaiken ikävän pois suolaisten pisaroiden muassa. Hän itki vuolaasti ja purskahtelevasti kunnes jäljelle jäi vain tyhjä, ikävä olo. Taskusopuli katseli häntä hämmentyneenä. Töppö survoi sen taskuun ja niisti nenänsä suureen liinapuun lehteen. Sitten hän pani pitkäkseen. Ilta oli jo pitkällä, ja tummansinisellä yötaivaalla näkyivät tähtimerkit: Höpönassu, Tiukkupaappa ja Musta Teurastaja. Töppö nyyhkytti vielä hetken ja vaipui sitten uneen.

Seuraavana päivänä Töppö taivalsi eteenpäin, väsymättä. Hän tiesi Mörköluolan olevan jossain lähellä, jo hajukin kertoi sen. Suuret, kaunissilmäiset hyttyskaniinit teutaroivat metsäaukeilla ja suuksiaiset istuskelivat sadattelemassa suurten sienten lakkien alla. Varvikkoon oli tallattu polkuja, ja näitä polkuja Töppö seuraili. Maasto oli kumpuilevaa ja välillä komeat, jyrkät kalliorinteet kohosivat maasta kohti korkeuksia. Harpyijat lentelivät näiden rotkojen yllä, ujeltaen tyhjänpäiväisyyksiä. Töpön pikku päätä kuumotti, joten hän etsi puron ja askarteli itselleen papyrushattusen. Sitten hän onki taimenia, sai yhden, tappoi, paistoi ja söi sen, ja jatkoi matkaansa. Hän tunsi itsensä nyt tyytyväiseksi, sillä vaikka ystävää ei ollut löytynytkään oli hän kuitenkin elossa. Töppö sävelsi pienen matkalaulun, joka kuului jotakuinkin näin.

Olen pikku Töppö vain, hip hap herei!
Ystävää mä etsin ain, hip hap herei!
Tuskin häntä löytää saan
Ehkä tie vie tuonelaan
Olen pikku Töppö vain, hippu happu hei!

Näin Töppö lauleskeli kunnes hän huomasi seisovansa suuren luolan edessä. Mörköluola!, juolahti hänen päähänsä. "Tarvitsen soihdun ja keihääni!" Töppö sytytti keihäänsä tuleen omalla taskulohikäärmeellään ja lähti hipsimään kohti luolaa, kun takaa kuului möreä ääni:
"Seis, pikkuinen! Käännypäs ympäri tai syön sinut!"
Töppö kääntyi salamana ympäri kuin salamanteri. Hänen takanaan ja nyt edessään oli hirmu iso mörkö! Se oli melkein Töpön pikku mökin kokoinen, ja taas Töppöä alkoi peloittaa ihan hirmuisesti. Olipas iso mörkö!
"Mitäs etsit", sanoi Mörkö. Sen henki haisi valkosopulilta.
"Ystävää", vastasi Töppö ja yritti kuulostaa rohkealta, vaikka hänen sydämensä väräji kuin pienoinen lintunen. "Olen Töppö ja olen tullut kaukaa Ronkkumetsän läpi tänne etsimään itselleni sitä oikeaa sydänystävää!"
Mörkö katsoi Töppöä kuin vähä-ääliötä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen se puhui.
"Hölmö Töppö! Emme me voi olla ystäviä!"
Töppä harmitti. "Miksi emme?", kysyi hän. "Eihän todellinen ystävyys vaadi kuin sydämen!"
"Meillä ei ole sydäntä", sanoi Mörkö ja irvisti rumasti. "Mene pois."
Töppö oli taas pillahtaa itkuun, mutta malttoi mielensä ja kääntyi. Hän kiipesi läheiseen palmuun ja mökötti siellä aikansa, mutta sitten pienoinen kanarialintu laskeutui hänen viereensä ja viserteli Töpölle:
"Töppö pöppö, miksi palmussa itkien kökkö kökötät?"
"Voi lintu! Olen niin yksin, haluaisin vain saada ystävän mutta kaikki täällä ovat pahoja", niiskautti Töppö vihaisesti. "Ihan paskoja kaikki!"
"Voi Töppelisköppelis", torui kanarialintu häntä lempeästi. "Sinä etsit vääristä paikoista! Mene länteen, siellä on suuri tori jossa on paljon ihmisiä! Sieltä voit löytää ystävän! Tule! Minä näytän sinulle tietä!"

Kanarialintu kimmelsi kuin kipuna päivälliskokossa ja lepatteli puiden yllä, ja Töppö seurasi innoissaan. Jännittävää! Ehkä hän löytäisikin ystävän, sittenkin ja kuitenkin. Pian lintu laskeutui ja Töpön toipuessa transsistaan hän huomasi olevansa keskellä toria. Oli noitia ja miekkosia ja huoria ja väkeä vaikka minkä moista! Töppöä vallan hämmensi moinen kansanliike, ja hän toljotti suu auki kaikkea hyörinää ja pyörinää, kun joku nykäisi häntä hihasta.
"Osta rosvopaistia!", kuului kähinä, ja Töppö huomasi katsovansa vanhan kurttuisen naisen vähiä hampaita. "Hyvää on, mureaa, nuoresta verevästä satyyrista tehtyä!"
"En osta, rouva hyvä", sanoi Töppö tiukasti. "Minulla ei ole rahaa, ei puupenniäkään, ja sitäpaitsi olen täällä tärkeämmillä asioilla."
Vanha ämmä käkätti. "Tärkeämmillä! Kuinka hurmaavaa. Milläs asioilla pikkuniekka sitten liikkuu?"
"Minä etsin ystävää!", vastasi Töppö jämptisti. "En ole löytänyt vielä. Minut yritettiin syödä."
Vanha nainen vakavoitui. "Ystävää etsit! Kerro toki kaikki minulle. Istu toki alas, minulla olisi täällä pari kaalinpäätä joita voimme mutustaa ja leikkiä olevamme pässejä. Katso, pantomiimeja!"
Töppö istuutui alas ja otti eukon tarjoaman kaalinpään. Hetken he katselivat hiljaa, kun pantomiimit esittivät show'taan, ja sitten hiljaa sitä, miten sarvikuonokkailla ratsastavat poliisit hajottivat show'n.
"No niin! Kerropa vanhalle Gubellalle kaikki", sanoi akka lempeästi. "Noh noh, kerro vain."
Töppö alkoi itkeä ja kertoi kaiken. Hänen päästyään tarinassa loppuun hän nyyhkytti. "Minä olen niin yksin! Haudon itsetuhoisia ajatuksia ja en koskaan löydä ketään koska kaikki aina sanovat minua Töpöksi ja Törtöksi ja potkivat ja lyövät ja huutavat ja yrittävät syödä minut! Yhyy!"
Nainen katsoi Töppöä silmiin. "Sinä etsit ystävää liian kaukaa! Minä lähetän sinut ystävän luo, Töppö! Simsalabimstar!"
Välähdys! Töppö havahtui kotoaan ja katsoi ympärilleen. Hän oli omassa mökissään. Paniikki valtasi hänet ja hän luuli, että kaikki oli ollut vain unta, mutta ei se ollutkaan, sillä taskusta kuului vikinää. Töppöhän oli survonut taskusopulinsa sinne! Voi kauheaa, mitä pienelle eläimelle oli käynyt? Kauhun vallatessa sydämensä Töppö kaivoi nopeasti pienen raasun esiin ja laski sen pöydälle.

"Kiitos Töppiäinen!", piipitti sopuli. "Sinä olet niin iso ja minä niin pieni että minua ujostutti, mutta nyt minä olen paljon rohkeampi ja tahdon että olisit ystäväni! Minä niin monta kertaa yritin sanoa sinulle matkalla mutta menit vain isojen luo etkä minun pienen kanssa puhunut!"
Töppö itki onnesta. "Rakas sopulipopuli! Ollaan ystäviä!" Sitten Töppö otti sopulin sykkyyn ja halasi tätä.
Niin Töppö löysi kuin löysikin ystävän paljon lähempää kuin oli arvannutkaan!