Tänään aion kirjoittaa omana itsenäni. Olen siis A-M. Haluan nimittäin kertoa teille, paskat lukijat, että mitä ihmettä olen tehnyt, kun en ole kirjoittanut tänne. Olen pohtinut, ja olen pohtinut erästä teemaa. Se aihe on pyörinyt päässäni kauan, jo vuosikausia, aivan jo pienenä sitä olen miettinyt, nyt voin siitä jotain puoliskoja ilmaista.

Mutta sitä ennen haluan kertoa jotain muuta. Haluan esimerkiksi kertoa siitä, kuinka tänään olin vanhempieni kotona ja sinne tuli vieraita. Vieraat olivat kivoja, niitä oli kaksi aikuista ja yksi lapsi. Me istuttiin juomassa kahvia ja pullaa ja kaakkua. Musta vieraat on ihan kivoja!

No mutta sitten todelliseen kysymykseen, eli siihen, miksi, MIKSI, en ole kirjoittanut. Totuus on se, että olen ollut muualla. Näin yksinkertaista se on, elämä, asiat, todellisuus. Totuus, niin, mitä se sitten lieneekään, mutta ainakin se on se, että olen ollut muualla. (Ja tämä on se aihe, Totuus, kohta, siis seuraavaksi, siitä enemmän.)

Ai että missäkö muualla? No hei! Ei se ole olennaista tässä ilmiössä, tässä metafyysisessä totuuden konseptissa, josta on kyse, kun puhutaan Totuudesta. Totuus on jotain elämää suurempaa, se on... Se on. Paremmin ei ehkä voi sanoakaan, kun puhutaan Totuudesta ja sen olemisen tavasta. Koska kuka meistä tietäisi, mitä on Totuus. Voimme ehkä sanoa: "minusta tämä on totta" tai "minusta totuus on se, että ..." jne. (pisteiden jälkeen jotain). Mutta mitä se kertoo itse Totuudesta? Eipä paljon mitään, väitän.

Olin siis muualla. Itse asiassa olin Lapissa. Ja itse asiassa voisin jopa sanoa, että se Lapin Taika... Siinä on ehkä hitunen Totuutta. Ei tietenkään kaikkea siitä, koska Totuus, miten sen voisi jotenkin tunkea niin pieneen muottiin, selittää sanoin, tyhjentävästi tyhjentää koko sen suunnaton, meren lailla lainehtiva massiivinen ja lähes supernaturalistinen Olemus yhteen pieneen verbaaliseen muotoon. Sanat ovat kuitenkin tyhjiä, kätkettyjä, keskeneräisiä, kiinni jalustassaan. Jalustassa, joka on meidän yhteinen wittgenstainilainen maailmankuvamme, koherenssi ilman kuitenkaan ymmärrettävää ja lopullista yhteyttä Totuuteen. Siis jotain sisäistä, itseensä kiedottua. Eli miten siis sanat voisivat lopulta koskaan selittää Totuuden? Sen voi vain kokea, ymmärtää. Ja se - on Totuus.

Ja nyt, minä olen hitusen siitä ymmärtänyt. Lappi, ne hopeapajut ja vaivaiskoivut, kypsyvät hillat, kapustarinta. Vapaus, jonka tuntee sisällään, ihollaan, sormenpäissä, silmissä, korvissa, jalkapohjissa, housuissa ja rinnassa, kaikkialla. Totuus, sana pyörii kielenpäässäni ja maiskuttelen sitä, kuin jotain uunituoretta leipomusta. Pyörittelen sitä suussa ja mietin: "Miltä TÄMÄ maistuu? Mikä ON sen muoto?" 

Minä en tiedä. En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin. Mutta sen tiedän, että olen tässä ja katson tätä kalpeaa, tyhjää, hehkuvaa ruutua, joka huutaa minulle "kirjoita! kirjoita koko sielusi voimalla!" Vai olenko? En minä tiedä! Onko tuo tuoli olemassa? Mitä on tieto? Kenellä on tieto? Mistä tieto on? Mikä voi olla totuus? Kenestä pitää ottaa selvää? Entä kenestä pitää tehdä selvää voidakseen ottaa selvää? Onko tässä hallituksen salajuoni? Ja MINKÄ hallituksen?

Kuten sanottu - minä en tiedä. Olen vain yksi pieni ihminen, A-M, keskellä tätä kysymysten loppumatonta virtaa, kaikki virtaa, eikä mikään ole missään sama asia, vai onko. Vitusti hyttysiä oli siellä Lapissa, se on kyllä Totuus, sen minä sanon. Mutta kuten sanottu, vain osaTotuus.