Sillä hetkellä elämä korsussa oli kaikin puolin leppoisaa ja normaalia jokaisen sitä tilapäisenä kotinaan asustaneen sotamiehen mielestä, lukuunottamatta sitä tosiseikkaa että he olivat keskellä tilannetta jossa heidän piti aika ajoin tappaa tuntemattomia ihmisiä syistä, jotka tarkemmin ajatellen olivat varsin mielettömiä. Koskinen veisteli, Kerätär loikoili ja Saarinen yritti vaivihkaa hivellä itseään täkin alla, ja kaikki odottelivat uutta sotamiestä jonka pitäisi tulla millä hetkellä hyvänsä, paikkaamaan Soihan lähdön aiheuttamaa koloa heidän riveissään ja sydämissään. Kyllä, tuokin hassu pullea veikko oli kuollut ryssän kranaattiin yrittäessään kähveltää muonavaunusta itselleen hilloa ja leipää sen painikkeeksi – taas kerran makeanhimo oli koitunut tuon vekkulin kohtaloksi, tällä kertaa pysyvästi.

Ovi kävi ja uusi sotamies astui sisään, ja jokaiselle korsun sotilaalle valkeni alta aikayksikön että tämä mies ei ollut Soiha. Mieheksi hänet tunnisti lähinnä hänen valtaisasta, muhkeasta leukaparrastaan, jonka tuo tuore jääkäri oli jotenkin ehtinyt kasvattaa siinä välissä kun hänet kotoaan julmasti temmattiin ja kun hän saapui rintamalle, lakin alta tursuavien ruokkomattomien kiharain lisäksi. Kooltaan hän oli Soihaakin lihavampi, ja sotilas Järvinen tirautti kyyneleen – pehmeää Soihaa oli öisin ollut hyvä pidellä sylissä, kuin naista kerrassaan, eikä Soihakaan siitä pahemmin välittänyt, tykkäsi vain, lutka. Mutta vain yhden kyyneleen tirautti Järvinen, leuka vapisten, suomalaisen sotilaan perikuva.

Pukeutumiseltaankin oli uusi sotilas varsinainen tapaus.Ylisuurta manttelia ja housujaan hän piti auki ja miten sattui. No, näitähän oli nähty, mutta jokaista sotamiestä ihmetytti ja jollain tuntemattomalla tavalla kylmäsi omituinen nappisilmäinen karhu jonka joku – sotilas itse? – oli piirtänyt paitaansa. Ja ensivaikutelmaa ei ainakaan tehostanut se että uusi sotilas hyppäsi kädet ojossa alikersantti Laihoa kohti ja sulki tämän syleilyynsä, mokeltaen tämän korvaan nimekseen Gaijinlahti.

Sotilas Gaijinlahti sulkeutuikin nopeasti koko joukkueen yksimieliseen epäsuosioon. Tuota epäatleettista koijaria kun ei partioon voinut ottaa, olihan hän lihavaksikin ihmiseksi liikuntaan tottumaton ja häntä piti raahata koko partion halki, samalla kun hän höpötti isoista ihmisenkaltaisista koneista jotka hänen mukaansa halkoivat avaruutta. Edes korsun senastinen hullupetteri, jääkäri Järvinen, ei parin päivän jälkeen halunnut kuulla Gaijinlahden taukoamatonta höpötystä jonka katkoivat vain puolen tunnin tauot jolloin Gaijinlahti hymyili aaltoilevaa hymyä ja hekotteli, hekottelipa hyvinkin.

Ei Gaijinlahti mitään muutakaan osannut. Paitsi piirtää. TK-piirtäjäkin hän oli ollut mutta ei halunnut kertoa miksei ollut enää – mutta osviittaa tähän antoi selkkaus II. joukkueen lähetti Muttosen kanssa. Heti kun Gaijinlahti näki Muttosen tämän silmät syttyivät ja hän alkoi tuhertaa kynä heiluen omnipresenttiin lehtiöönsä jota hän ei kenellekään näyttänyt, mutta nyt hän näytti sitä Muttoselle, ja Muttonen katsoi Gaijinlahtea, katsoi lehtiötä, hiljaisena repäisi lehden irti ja, yksi kerrallaan, näytti sitä muille korsussa olleille sotamiehille. Kuvassa olleen hahmon tunnistivat kaikki Muttoseksi, ja jos jokaista hämäsikin se miksi kuvan Muttosella oli suuret silmät ja pieni nenä, heitä hämäsi vieläkin enemmän se että kuvassa Muttonen oli ihmisenkaltainen susi jonka mieskalleus seisoi tanakasti ja kaksikymmensenttisesti. Samaan aikaan kun Muttonen oksensi ulkopuolella Gaijinlahti hymyili Hangon keksin lailla ja huusi "MUTTA-KUN BAKA WAIWAI! MUTTA-KUN BAKA WAIWAI!"

Tämän jälkeen nousi jääkäri Kerättäressä vastustamaton halu nähdä mitä muuta lehtiöön oli piirretty, ja eräänä yönä Gaijinlahden nukkuessa hän vieritti varoen tuon valtaisan ruhon punkalla sivummalle ja, kahen sormen välissä, roikotti rasvaista lehtiötä ja inhonsa voitettuaan alkoi lehteillä sitä. Kerätär ei päässyt kuitenkaan ensimmäistä lehteä pitemmälle ennen kuin näki hahmon jonka nimeksi oli annettu Aivan-sama. Aivan-sama näytti varsin kaksitoistavuotiaalta ja teki lehtiön sivuilla hirmustuttavia asioita Gaijinlahden näköisen miekkosen kanssa, ja vaadittiin kolme juuri herännyttä miestä pitelemään perheellistä Kerätärtä että hän ei olisi tunkenut kenkäänsä hykertelevän Gaijinlahden kurkusta alas.

Tämän insidentin jälkeen Gaijinlahdelle ei haluttu enää puhua. Itse asiassa, sillä välin kun Gaijinlahti kuunteli radiota – jostain syystä Gaijinlahti kuunteli radiosta ainoastaan ne uutiset joissa kerrottin Japanin, tuon itäisen pienikokoisen kansan, sotilasmenestyksestä – muut suunnittelivat sitä miten Gaijinlahti eksytettäisiin seuraavan partion aikana, mieluiten viisi metriä maan alle. Suunnitelma etenikin vauhdikkaasti ja Laiho oli jo suunnitellut partiovuorot niin että tämä onnistuisi, mutta – ah ja voi – sillon ryssä päätti hyökätä kaikilla sektoreilla.

Kerätär oli kuollut. Niin oli kuollut Koskinenkin, ja runopoika Järvinen, tuo himoperverssi vailla vertaa. Saarinen, Laiho ja Gaijinlahti olivat juoksunhaudassa, ampumassa päällekäyvää aasialaisen aivoruton vallassa ollutta kirgiisilaumaa, ja silloin Laiho huomasi että Gaijinlahti ei ampunut. Gaijinlahti näytti tavallistakin hullummalta, silmät seisoivat päässä, tukka seisoi päässä, hänellä seisoi, ja ennen kuin Laiho ennätti huutaa Gaijinlahdelle Gaijinlahti huusi hänelle, huusi sanat jotka painuivat Laihon mieleen tulikirjaimin:

"MINÄ OLEN DEMONIPRINSESSA! JA MINÄ TIEDÄN MITEN LOHIKÄÄRMERUHTINAS VOITETAAN! SEURATKAA MINUA!"

Ennen kuin Laiho ja Saarinen ehtivät ottaa hänestä otetta Gaijinlahti hyppäsi juoksuhaudan reunalle ja, yllättävällä ketteryydellä jollaista hänestä ei olisi uskonut, alkoi juosta kohti vihollisen linjoja. Juostessaan hänen kurkustaan purkautui epäinhimillinen mölinä, ja hän, kiväärinsä pois heittäen, alkoi ottaa vaatteitaan pois, kaatui, nousi ylös, jatkoi juoksua, kunnes pääsi linjojen keskelle, ollen täysin alasti. Luodit vinkuivat hänen ympärilleen kun huuto saavutti crescendonsa, ja valon välähtäessä hänen ympärillään Laihon mielessä heräsi villi toivo ja epäilys.

Epäilys ei käynyt toteen, toivo kävi. Kolme tykistökeskittymää eivät jättäneet Gaijinlahdesta paljon merkkejä näkyviin. Taistelukentälle tuli hiljaisuus, ja ennen ammuskelun uudelleen alkamista kumpikin osapuoli, viiden minuutin ajan, aplodeerasi spontaanisti.