Olin valvonut monta yötä jo. Elänyt kahvilla ja tupakalla. Kofeiinipillereitä olin syönyt myös. Työ ei vain edistynyt mitenkään.

Yliopisto-opiskelu on rankkaa. Sen tajuaa toki jokainen, mutta onko kukaan vienyt tätä ilmiötä pidemmälle? Ei varmastikaan. Olin siis pyöritellyt Marxin ja Engelsin Koottuja teoksia jo useampia päiviä. En vain päässyt eteenpäin. Saksalainen ideologia oli perseestä, ymmärsin sen verran kyllä. Mutta joka kerta, kun yritin tosissani lukea tekstiä eteenpäin, päässäni alkoivat viuhua vinhat mielikuvat, jotka saivat minut täysin valtaansa, niin että lopulta aina löysin itseni viereisen marketin roskalaatikon ääreltä. Enkä ikinä tajuihini palatessa muistanut, miten olin sinne lopulta päätynyt. Viimeiset muistikuvat loppuivat aina siihen, että avaan ulko-oven ja juoksen hänen peräänsä, koettaen ottaa häntä kiinni, mutta hän on jo juossut raput alas, jotenkin, ja karannut.

Ja todellisuudessa tiesin, ettei mitään ollut tapahtunut. Karl ei ollut käynyt täällä.

Avasin kirjan uudestaan. Tällä kertaa keskittyisin. En antaisi periksi mielikuville. Jatkoin lukemista.

"Toisaalta tämä tuotantovoimien kehitys (jonka mukana ihmisten oleminen toteutuu jo maailmanhistoriallisena eikä paikallisena kokemuksellisena olemisena) on ehdottoman välttämätön käytännöllinen ennakkoehto myös siksi, että ilman sitä yleistyisi vain köyhyys - puutteen lisääntyessä alkaisi jälleen myös taistelu välttämättömyystarvikkeista ja koko vanha työnä heräisi henkiin - ja siksi, että vain tuotantovoimien universaalisen kehityksen mukana syntyy ihmisten universaalinen kanssakäyminen, jonka vuoksi..."

Mutta eih. En kyennyt lukemaan enää sanaakaan pidemmälle.

Karl! OI KARL!

Silloin Karl astui keittiön ovesta huoneeseeni. Hän oli suuri, jykevä mies, ja hänen partansa... oli kaikkialla. Suljin kirjan, tai oikeastaan se valahti käsistäni, koska tunsin värinän. Karl piti kädessään kattilaa, jossa oli eilistä nakkikeittoa.

"Tama ei maistu miltaan zina saamaton lutka, mauschta tama!"
"Mutta Karl", vikisin, "ei minulla ole mausteita, ainoastaan suolaa."
"No mausta se schitten vaikka PERSEELLASHI"

Tein työtä käskettyä. Vieraantunutta työtä.

Tämän jälkeen Karl söi keiton. Hän söi kaiken sen. Katselin vierestä lipitystä ja hörppimistä ja minua kuumotti, vaikka samaan aikaan harmitti hirvittävän paljon, sillä siinä meni huomisen päivän ruokani. Karl ei ilmiselvästi tiennyt, minkälaista työtä nykyajan opiskelijat tekivät. Unohdin kuitenkin pelon huomisesta päivästä, kun näin purjon palasia roikkuvan Karlin muhkeaakin muhkeammassa parrassa. Lähestyin varovasti häntä. Karl kuitenkin huomasi, otti tiukemmin kiinni kattilasta ja paljasti kulmahampaansa. Tai olisi paljastanut, jos parran alta ne olisivat näkyneet.

Tämän jälkeen siirryimme makuuhuoneeseen, jossa Karl nuoli ach herkimpiäni ja hänen viiksensä ja partansa vipelsivät kaikkialla ja minä tiesin vapautuneeni kaikista vieraista mahdeista, mitä ikinä ne sitten tarkalleen ottaen olivatkaan, sitä Karl ei koskaan oikein saanut minulle eksplikoitua kovinkaan selkeästi, jatkuvasti vain kuulin huohotuksen... kyllä, kyllä, Karlilla oli joku fetissi, kiihkon keskellä sen ymmärsin.

Ja kuten aina ennenkin, lopulta Karl kuitenkin pakeni minulta. Juoksi pakoon, enkä koskaan saanut häntä kiinni. Ja yhä uudelleen löysin itseni itkemästä ja oksentamasta roskiksen ääreltä, huutamassa ilmoille kysymystä "Miten?! Miten konkreettinen vallankumous voi tapahtua, jos sen tekee se kansanosa, jolla ei ole enää mitään!? Kertakaikkisen kurjuuden keskeltä! Sen on oltava fyysisesti mahdotonta! Miten kukaan voi hyökätä giljotiinein kapitalistien kimppuun, jos ei kerran ole mitään?! Karl, Karl, älä jätä minua näiden kysymysten keskelle yksinäni! Kaipaan hivelevää partaasi! Entä mitä vittua pitää sisällään universaali kanssakäyminen?!"

Niin Karl siis kuitenkin lähti ja jätti minut aivan yhtä tyhjäksi ja epätyydytetyksi kuin tämän tarinan seksikohtaus.