Joku käveli keskustaa kohti. Päivä oli lämmin, kuiva, mansikkaisen aromikas ja notkea. Hipsistä heijaa! Mitäköhän jänniä asioita tänään tapahtuisi, kas sitäpä ei vielä voinut tietää. Vaalea hahmo lähestyi kävelykatua. Hahmo oli vain yksi niistä biljoonista ja biljoonista muista hahmoista, joita saattoi olla kaikissa rinnakkaisissa todellisuuksissa. Jos niissä rinnakkaisissa todellisuuksissa oli ihmisiä, hahmoja. Ja miksipä ei ollut? Sanoihan Albert Einsteinkin aikanaan, että pluasgh jkjss kh sjgkkjjag.

Koska kaikki on mahdollista, kaiken olettaminen on järkevää. Ecco homo economicus, ergo sum!

Hahmo jatkoi liikkumista. Hahmolla oli käsissään monta vaaleaa pussia, muovipussia. Ne ovat öljystä tehdyt, hän ajatteli. Vaikka mistäpä voi tietää, mitä hahmo oikeasti ajatteli. Ehkä hahmoa ei lopulta ollutkaan. Paitsi niissä muissa todellisuuksissa. Hahmo rykäisi, VAI RYKÄISIKÖ

Tarina ei etene hyvin. Filosofiset kysymykset saavat hahmon täysin ymmälleen, hän ei tiedä, mitä hänen pitäisi ajatella, kun koko hänen kirjallinen olemassaolonsa näin julmasti kyseenalaistetaan ennen kuin päästään edes siihen kohtaan tarinassa, jossa hänen huippuhetkensä paljastuu. ”Jos lakkaat ajattelemasta minua, minä katoan”, hahmo ajatteli, ja loi vastaantulijoihin anelevan katseen. Pussit heiluivat.

Hahmo jatkui kävelyään ja jätti huomioimatta paskat ajatukset. Pussit hänen kädessään heiluivat edelleenkin eestaas raskaasti. Ne olivat täynnä jotain. Ihmiset kadulla eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, tietenkään. Hahmo oli ihan samanlainen kuin kaikki muutkin. Hänellä oli silmät, vihreät sellaiset, suorahko nenä, jossa kaksi sierainta tasaiseen tahtiin veti keuhkoihin happea, suu, hieman avoin, joka olisi ollut viehkeä, jos se ei olisi ollut täysin tavanomainen suu, joka otti osaa hengitysoperaatioon, hiukset, paita, housut, kengät. Kävelykin oli keskimääräistä. Kaiken kaikkiaan! Mikä tavallinen ja helpottava ilmestys!  

Vihdoin hahmo pääsi kävelykadulle. Kadulla oli paljon ostoksilla olevia ihmisiä, rumia ja kauniita, lihavia ja laihoja, rikkaita ja köyhiä, miehiä, naisia, lapsia, vanhuksia, koiria, kissoja, sikoja, kauppiaita, feissareita, kaupustelijoita, kerjäläisiä, käännyttäjiä, taikureita, poliiseja. Ja niin edespäin.

Hahmo pysähtyi jonkun kaupan eteen. Hän katseli ihmisiä. Sitten hän avasi yhden muovipussin ja tunki kätensä sisään. Pussit olivat täynnä karhunvatukoita, aika liiskaantuneita ja päivän kuumuudesta hieman lämpimiä. Karhunvatukoita. Nam!

 

Hahmo otti ensimmäisen kourallisen vatukoita ja salamannopeasti paiskasi sen kasvoihinsa, yrittäen osua suuhunsa. Mutta voi ei, kasvojen lihakset olivat olleet liian hitaat, eikä hän ollut ehtinyt avata suutaan yhtä nopeasti, kuin mitä hänen kätensä toimivat. Kädet olivat kuin äärimmäisen nopean robotin! Karhunvatukoita oli naamalla, tai oikeastaan ne olivat tipahtaneet heti paidalle ja kadulle, mutta sinertävästä mehusta jäi jäljet. Sanaakaan sanomatta ja hetkeäkään miettimättä, kaikki tapahtui suurella nopeudella, hahmo oli jo tunkenut kätensä uudestaan toiseen pussiin, napannut uuden kourallisen ja samalla nopeudella heittänyt sen suuhunsa. Tällä kertaa suu oli jo auennut hieman, osa marjoista meni sisään. Uusi kourallinen! UUSI! Ja taas! Ja VIELÄ! Hahmo tunki marjoja suuhunsa rusentamalla marjoja suun suuntaan. Vähitellen suukin oli jo täynnä marjoja. Hahmo jatkoi. Hän ei ehtinyt nieleskellä, joten sen sijaan hän sylki tai oksensi tai kakoi välillä marjoja pois suustaan, ne tulivat ulos suusta osittain, minkä jälkeen hahmo tunki lisää marjoja suun eteen. Marjoja oli nenässä, otsassa, kaula-aukosta sisään tipahtaneina, maassa ympäriinsä limaisina möykkyinä.

”HUAAAAAAAARGHHH AROUSK AROUSK AROUSSEUAUUUSK!”

 

Yhtäkkiä hahmo lopetti ja jäi seisomaan toinen pussi kädessään. Hän hengitti eläimellisesti ja katseli ympärilleen vauhkona.

”HUAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAHGHGHGH TSURHHK!” 

Sitten hän HYÖKKÄSI juosten vastaantulijoiden kimppuun ja alkoi raivon vallassa tunkea marjoja ihmisten hihoista sisään. Ihmiset säntäilivät edestakaisin ja ympyrää ymmällään. Osa juoksi hahmoa kohti toivoen, että saisi napattua jostakin vielä koskematta jääneestä pussista – jos sellainen vielä oli, kukaan ei tiennyt, paniikki oli vallannut ihmiset – edes jokusen marjan. Osa juoksi vain ympyrää.

Lopulta kaikki olivat ihan marjojen peitossa.