Kylmässä, viileässä kellarissa istui yksinäinen mies likaisella sängyllään, television ääressä ja pohti elämäänsä. Televisio oli päällä mutta ei hän sitä seurannut - jollain tasolla hän tiedosti, niinkuin oli aina tiedostanut, että kyseisestä välineestä tuli pelkkää puuduttavaa, hypnotisoivaa roskaa, mutta hän ei jaksanut kiinnittää siihen huomiota, seurasi vain kuinka kuvat liikkuivat. Taas yksi päivä toistensa joukossa. Oliko sen mentävä näin?

Hän katsoi turpeaa ruhoaan. Oliko se tosiaan hän? 20 vuotta sitten hän vielä oli ollut vetreä lapsi, silloin kun hänen isänsä oli hänet ulos pakottanut - vaikka silloinkin hänen oli pakko, vain kapinan takia, vastustella viimeiseen asti. Mutta urheilu... polkupyörä oli ollut hirvittävä, demoninen kapine, ja pesäpallo kidutusta, mutta oliko se silti syy sille ettei hän ollut päässyt sisälle liikunnan riemuihin, syy sille että hän nyt oli sellainen voimaton rasvasäkki?

Ei, hän päätti, kyllä syy oli enemmänkin ruokavaliossa. Jatkuva sokeristen murojen ja muun roskaruuan virta, pelko ja inho normaalia ihmisten ruokaa kohtaan... Sellainen jättää merkkinsä. Varmuudella, varmuudella jättää merkkinsä. Hän painoi yli sata kiloa ja lisää kertyi koko ajan - ja kyllä, nytkin hänen mahansa päällä lepäsi kulhollinen noita samoja muroja joita hän oli syönyt jo lapsesta asti. Häntä ellotti, ja kuitenkin hän tiesi että taas kohta hän purkisi itseinhoaan työntämällä taas yhden lusikallisen niitä kurkkuunsa. Lääkärikin oli varoittanut että hänen todennäköisin kuolinsyynsä olisi aikuisiän diabetes. Puoskari.

Ne kaikki vihasivat häntä. Hänellä ei koskaan ollut ollut yhtään varsinaista ystävää. Koulussa kiusattu, opettajien halveksuma, edes lastenvahtiin hän ei koskaan osannut suhtautua kuin ihmiseen. Koulu, niin, koulu, huonoja arvosanoja, luokalle jäämistä, ei edes korkeakoulututkintoa. Minimipalkalla hän itseään elätti, siivoojana, vihaten jokaista elämänsä hetkeä. Ja silti hän ei koskaan syyttänyt itseään - hänhän oli nero, niin suuri mielikuvitus, niin rakastettava, sitä hänelle oltiin toisteltu. Kerta toisensa jälkeen. Ritalinit hän oli vaihtanut kalkkitabletteihin jo lapsena. Ne eivät olisi häntä auttaneet kuitenkaan. Sen hän tiesi.

Niin, ja olihan hänellä se yksi ystävä. Siinä se nytkin lepäsi, lattialla. Oranssi pehmolelu. Lapsena hän oli vielä uskonut että se oli elävä. Nyt hän oli sen harhaluulon jo onnistunut hylkäämään - siinä psykiatri oli sentään auttanut, sen kerran kun hän oli auktoriteettiin luottanut. Ja hyvä ystävä se oli vieläkin. Siinä oli kolme reikää ja kaksi uloketta. Hän oli modifioinut sen itse käyttöä varten. Sanomattakín selvää että naissuhteissa hänellä ei ollut ollut menestystä senkään vertaa kuin ystäväsuhteissa. Ja taas kaikki merkit olivat olleet näkyvillä jo lapsena - hänen äitisuhteensa, suhde siihen kirottuun lapsenvahtityttöön, opettajaan... ja Suskuun.

Lassi otti Leevin likaiseen syliinsä ja, taas kerran, häpäisi itsensä ajatellen Suskua.