Vanhojen talojen rakenteitten hyvä, tai huono, puoli on niiden rakenteiden tajuntaalaajentava akustiikka. Tarkemmin sanottuna kaikki äänet kantautuivat asunnosta toiseen lähes esteettä. Minua ei naapurin nuoren pariskunnan yöllinen elo haitannut, sillä olinhan onnellinen heidän puolestaan. Eivät myöskään yöjalassa toisinaan käyvät ihmiset, jotka aamuyöllä kolistelivat rappusissa. Jokaisellahan on omat pienet paheensa, minullakin, joten miksi tuomitsisin heistä ketään? Eiväthän he minua häirinneet! Ja kun tuona lokakuun päivänä raahattiin pihalleni ilmestyneestä muuttoautosta suurta pianoa omaan rappuuni, tyydyin vain tyytyväisenä toteamaan saaneeni naapurikseni kenties suuren lahjakkuuden, kuka ties vaikkapa konsertoivan artistin.
Ei mennyt kauaakaan kunnes minä, ihmispolo, olin hermoraunio. Tutisin ja vapisin nurkissa. Voi jumalani, armahda jo, vaikeroin minä. Sillä kyllä, uusi naapurini oli pianisti, sangen innokas ja taitava sellainen. Joka aamuyö hän heräsi ja niin heräsin minäkin, sillä hän aloitti soittonsa jo tuolloin. Iättömät klassikot kiirivät halki rappusten ja raastoivat minut ylös, hereille! Turhaan yritin tukkia korvani tulpilla, ja pianon sointi kaikui korvissani jatkuvasti. Ei hetken rauhaa myönnetty minulle! Vaikeroin, valitin ja jätin hänen postilaatikkoonsa lappuja. Tästä hahmo kuitenkin innostui ja seuraavana yönä heräsin siihen, kun hän alkoi harjoitella uutta kappaletta. Kuukausia hän harjoitteli, kivuliaasti, nuotti nuotilta. Riitasoinnut, virheet, pianon piekseminen, kaikki hänen eleensä tulivat tutuiksi minulle. Kuin kuumehoureisena kuvittelin miten pianistin sormet tanssivat koskettimilla. Kappaleen rakenne piirtyi pikkuhiljaa mieleeni ja aikani etsittyäni löysinkin tiedot siitä, mitä tuo virtuoosi soitti: Ravelin Gaspard de la nuit, ilmeisen vaikea kappale. Joskus mietin, nukkuisiko suuri pianisti koskaan, sillä niin jatkuvaa oli soitanta. En päässyt sitä karkuun asunnossani, en niin mitenkään.
Talvella olin menettänyt haluni elää ja poissa oli myös iloni. En enää jaksanut riemuita lapsen hymystä tai lumihiutaleiden tanssista vihreitä mäntyjä vasten, ei, mieleeni oli hiipinyt jo viekas piru joka kuiski minulle öisin kuunnellessani Islameyn sointuja, sillä kyllä - tuo viekas paskiainen, pianisti, oli siirtynyt siihen. Ja niinpä sitten, joulun jälkeen, kävelin lähimpään musiikkikauppaan. Palasin sieltä suuri laatikko muassani, avasin sen, asetin ostokseni tarkoitusta varten valmistetulle jalustalle, kiinnitin piuhat, vedin töpselit seinään ja laitoin sähköpianooni virran päälle.
Tarkoituksenani ei suinkaan ollut opetella pianonsoittoa, sillä eihän kiduttajani voinut olla muusani, niin masokistiksi en ollut herennyt. Ei! Sen sijaan kulutin päiviä, ei, vaan viikkoja, etsien soittimestani niin sydäntäraastavia ääniä kuin vain kykenin. Paiskoin sitä, hakkasin mustia koskettimia nyrkeillä, leikin poissaolevana valkoisilla koskettimilla, väänsin reverbiä sinne ja echoa tänne - niin, loin meteliä. Kauaa ei uljas soittimeni tätä kestänytkään, vaan alaoktaavit lakkasivat toimimasta. Kimpaantuneena ostin toisen soittimen ja nyt saatoin luoda taidetta jo kahdella soittimella.
Kenties Pianisti aavisti jotain. Hän vastasi haasteeseeni. Vuoron perään taoimme soittimiamme - hän taitavasti, minä raivokkaasti. Kun väsyin ja lakkasin hetkeksi soittamasta, vyörytti hän niskaani Für Eliseä, mikä sadistinen huumorintaju hänellä olikaan. Minä puolestani, ärhäkkänä kuin herhiläinen kuten hyvin olettaa saattoi, jatkoin "suuren mestariteokseni" luomista. Riitasoinnut, tietokonepelien äänet, klavieerin bassojen pauhu, karjuminen ja hampaidenkiristys vuorottelivat kun haastoin tuota järkähtämätöntä vuorta taisteluun jonka saattaisin vain hävitä. Mutta voittoa en hakenut, vaan tyydytystä ja kostoa!
Yöni kuluivat soittimen parissa. Olin luopunut täysin melodioista kun maaliskuu saapui - kierrätin bassoa ja pieksin alkukantaisen apinamaisen raivon vallassa uusimman Korgini yläkoskettimia. Ulina, kilinä ja vinkuna olivat sietämättömiä ja vihasin itseäni ja ääniäni lähes yhtä paljon kuin Pianistia, joka, vankkumattomasti, jatkoi harjoitteluaan ja soitantaansa. Sähkökatkon aikana hän sai etulyöntiaseman, ja näin sieluni silmin miten hän voitonriemuisasti soitti täysin voimin nuo kaksi päivää ja kaksi yötä, täysin ilman taukoja. Minä en enää tarvinnut muuta kuin ruokaa ja sähköä, olihan tämä kolossaalinen mittelömme jo aikaa sitten ylittänyt soveliaisuuden ja logiikan rajat,
Eräänä päivänä ovikelloani soitettiin. Avasin oven ja huomasin hämmennyksekseni, että lähes koko rapun väki oli kokoontunut oveni taakse.
"Täälläkö sitä soitetaan", sanoi isokokoinen ja ruma mies, jonka tunnistin isännöitsijäksi.
"Kyllä", korotin ääntäni, sillä Pianisti oli nyt löytänyt pianostaan C:n jota hän pieksi todellisella taitelijan pieteetillä, kolmatta tuntia.
"Nyt saa luvan loppua!", huusi takaani nainen. "Kyllästyneitä olemme me, viattomien ihmisten unta häiritset! Täällä ehdi metelöinniltäsi edes putkiremonttia haukkumaan!"
"Niin juuri!", säesti Isännöitsijä. "Nyt loppuu asukasrauhan häiriköiminen, senkin koira!" Ja silloin nuo asukkaat, vihaisina, vyöryivät sisään ja työnsivät minut tieltään keittiöön. Taustalla soi Pianistin villisti muokkaama Opus Clavicembalisticum. Kuulin huutoja, rytinää ja särkyvän lasin helinää. Luovin tieni läpi kohisevan ihmismassan ja näin, että sähköpianoni oli revitty julmasti sijoiltaan ja heitetty ikkunan läpi.
"Kas noin! Se siitä!", sanoi isännöitsijä.
"Mutta", änkytin vastaan, "eikö Pianistin soitto häiritse teitä?"
"Hahahaha!", nauroivat he kaikki, "hänhän on suuri taiteilija!" Ja niine hyvineen he poistuivat ja minä jäin kuuntelemaan pianon ääntä.
Kommentit